Enni Mustonen; Kultarikko

Kultarikko on Pohjatuulen tarinoiden kolmas osa. Aikaisemmat olivat Lapinvuokko ja Jääleinikki. En osaa laittaa näitä parhausjärjestykseen, ensimmäinen oli varmaankin se paras. Ehkä historia-ulottuvuutensa takia. Jotenkin Kultarikko oli kyllä muuttunut kevyempään suuntaan. Tosi kevyeen. Saksassa syntynyt ja Hong Kongissa hotellityössä oleva Heidi muuttaa sukunsa kotimaisemiin Suomen Lappiin pitämään huolta loukkaantuneesta sukulaisrouvasta. Täällä Lapin pimeydessä viimeistellään majoitushotellia, joka uhkaa kaatua jo ennen aukeamistaan. Heidi ja rouvat kiiruhtavat apuun. Kummasti lähes tyhjästä taiotaan keskeneräiseen hotelliin lampunvarjostimia, verhoja… siis vähän yliampuvaa. Kaikki tapahtuu paremmin kuin hyvin, melkein taianomaisesti. Ihan oikeasti; ei se näin mene. Melkoisia macgyvreita nämä. Ja tietenkin taas se rakkaus...  Juoni on hempeä-lämmin-leppoisa, tämä on taas sarjassa hyvänolonkirja. Ei kannata ottaa niin vakavasti. Lappilaisuus oli mukavaa. 

Mutta että. Muiden kirjaa lukeneiden olen huomannut päivittelevän sitä, että jokunen nimi oli vaihtunut kirjasta toiseen, ihan selvä erehdys. Miten on mahdollista, että tuollaiset menevät läpi, en voi olla hämmästelemättä.

Pirkko Arhippa; Valkealla varsalla, ruskealla ruunalla

Varpu Ahava ratkoo tällä kertaa mysteeriä, jossa psykiatriselta osastolta kotiutunut nuori nainen on kuollut. Onko epävakaa tyttö tehnyt itsemurhan? Kun menneisyyttä aletaan penkoa, sieltä löytyy ei-niin-idyllinen lapsuus. Joku salaa jotain, kuka on tehnyt pahaa.

Tiedän lukeneeni tämän kirjan joskus muinoin, hassua on, etten muistanut siitä mitään. En murhaajaa, en juonen käänteitä. Ainoastaan jonkinlaisen yleisasetelman ja keinuhevosen. Ihme, miten sitä voikaan unohtaa. Toisaalta dekkarit ovat siinä mielessä lapsipuolen asemassa, sillä nämä eivät herätä niin suuria tunteita, että niitä vaalisi viikkoa pidempään. Ainakaan useimmat. Ruskealla ruunalla, valkealla varsalla ei ehkä ollut ihan huikea lukuelämys. Tämä on ilmestynyt kymmenisen vuotta sitten; merkillistä kyllä mutta tuolloin kirja on arvioitu Arhippan yhdeksi parhaista. No, näin tällä kertaa.

Johan Theorin; Sankta Psykon kasvatit

Olen lukenut aikaisemmin Johan Theorinin Öölanti -kirjoja, mutta nyt nappasi sitten ihan erilaisen. Sankta Psykon kasvatit kertoo vankimielisairaalasta ja varsinkin sen yhteydessä toimivasta päiväkodista. Päiväkodissa on hoidossa lapsia, joiden vanhemmat tai jompi kumpi heistä on hoidossa mielisairaalan puolella, Sankta Patriciassa. Eli Sankta Psykossa, kuten kyläläiset ja työntekijätkin kutsuvat, jos kukaan muu ei kuule. Päähenkilö on Jan. Jan on oikea ihannetyöntekijä; hän ymmärtää lapsia ja tietää niistä kaiken. Lapset luottavat Janiin. Kirjan edetessä myös Janin omasta menneisyydestä alkaa paljastua seikkoja, jotka eivät välttämättä kestä päivänvaloa.
Vankilan hämärät käytävät, luukut, kellarit, mielisairaalan pelottavat vangit, mielen manipulointi, väärinkäsitykset... hrrr... jännittävää. Kiehtova, traaginen ja niin mahdottoman yllättävä kirja. Ei niinkään dekkari, oikeastaan tämä on silkkaa kauhua =).

Peter James; Kuolema kulkee kulisseissa

Kuolema kulkee kulisseissa sijoittuu osuvasti filmiteollisuuteen. Suuri maailmantähti Gaia on tulossa synnyinmaahansa ja -kaupunkiinsa Brightoniin filmaamaan Kuninkaan rakastajatar -elokuvaa, mutta samalla hänen henkeään on uhattu. Roy Grace tiimeineen joutuu suojelemaan filmitaivaan suurta tähteä. Yksi murhayritys on jo tapahtunut ja tuolloin uhrina oli Gaian avustaja.
Mutta jotta mukaan mahtuisi jotain räikeän kuvottavaakin; esikaupunkialueelta navetasta löydetään paloiteltu miehen ruumis. Gracella on monta rautaa tulessa.
Ex-vaimo Sandyn katoamista selitetään taas vähän. Kukapa olisi uskonut...

Pirjo Tuominen; Silkkipunos

Silkkipunoksessa seikkailee jälleen eläkeläisrouva ja kuvataitelija Mailis Sarka, tällä kertaa Turkissa toteuttamassa toimeksiantoa osmaanivaltakunnan orjuudesta kertovan kirjan kuvittamiseksi. Matkakertomuksenakin tämä romaani on kiehtova. Minusta oli ihana lukea Turkkilaisesta yhteiskunnasta, turismista, ruuista, juomista, liikenteestä, sen historiallisista aarteista, maanteistä, oliivilehdoista, huviloista, basaareista… niin matkustuskielteinen ihminen kuin olenkin! Ehkä parasta onkin, kun saa lukea näistä kirjoissa, eikä itse tarvitse lähteä mihinkään. 

Mutta sitten, sattuuhan siellä muutakin. Oikeasti on sattunut jo vuosia aiemmin, koto-Suomessa. Nuoren naisen ruumis, tai oikeastaan parikin, löytyy metsästä. Ja raskaana oleva ukrainalainen prostituoitu vangitaan hirsihuvilaan koko raskautensa ajaksi Suomen talviseen korpeen. Ihmiskauppaa, seksityöläisyyttä ja kaikkea karmeaa.

Nämä ovat vähän erilaisia dekkareita, tai eivät ehkä dekkareita ollenkaan. Päähenkilö ei ratkaise mitään, eikä selvitä rikoksia. Hän on niissä oikeastaan sivustakatsoja, jolle lopussa vyyhti selvitellään auki. En osaa sanoa, pidänkö siitä ratkaisusta, mutta onhan se erilainen ja Pirjo Tuominen on niin taitava kirjoittaja, että lukisin varmaan moponkorjauskirjaakin hänen kirjoittamaan.

Persikkakakku. Se jäi kiinnostamaan. Mailis Sarka leipoi elämänsä miehille persikkakakkua. Nyt jäi painamaan, että mitä ihmeen persikkakakkua. Kuivakakkuako, jossa persikka oli soseena, vai jonkinlaista torttua, jossa persikka oli siivutettuna kiilteen alla, tuskin kermavaahto-persikka-täytekakkua ainakaan? Olisi nyt vähän avannut, persikkakakku ei ole ihan tavallisimpia reseptejä.