Pirjo Tuominen; Muistatko Marjatan

Kepeä murhatarina Mailis Sarkalle Saimaan kesäisille rannoille ja Mailisin historiaan. Tässä palataan 50-luvulle ja silloin tapahtuneeseen onnettomuuteen, joka ei ehkä ollutkaan onnettomuus. Niin eikä se jää viimeiseksi. Tähän kirjaan en jotenkin vain oikein päässyt kiinni, lukihan tuon, mutta en saanut siitä mitään. Vähän jotain kliseistä jännityksen yritelmää, mutta...

Torey Hayden; Viattomat

Viattomat ei olekaan tosipohjainen tarina, kuten useimmat Haydenin kirjoittamat järkyttävät lapsien kaltoinkohteluun liittyvät romaanit. Viattomat on pelkkää fiktiota ja kas kummaa, ei ollenkaan niin vetävä ja hyytävä eikä edes niin hyvä. Voin sanoa pitäneeni tästä vähän, mutta vain vähän. Jännitystähän tässäkin yritettiin kasvattaa ja toki sitä sivuilta löytyi. Jotenkin tämä oli halpa. Jotenkin norarobertsmainen, dianechamberlain-mainen. Jotenkin kevyt.
Kirjan päähenkilöksi päätyy 11-vuotias Tennessee -poika, joka karkaa isänsä luota. Isän, joka ei ole hänestä tippaakaan kiinnostunut. Karatessaan Tennessee ei arvaa, mihin joutuukaan. Hänet kidnapataan ja sitten alkaa kurja seikkailu.
No, olihan tämä. Tämmöistä.

Jussi Adler-Olsen; Pullopostia

Nyt oli ihan toista sarjaa, kuin edellinen yrittämäni Adler-Olsen. Aivan laatutavaraa, joskin en aina ymmärrä päähenkilöiden tutkijoiden ratkaisuja. Jotain vähän outoa heidän persoonissaan, ajattelussaan ja tavassaan toimia =). Tässä kirjassa ei ehkä ollut niin paljon rivien väliin kätkettyä huumoria, kuin jossain Adler-Olseneissa, vaan eipä aina tarvitse ollakaan. Tai sitten se, mikä yritti olla huumoria, oli niin osoittelevaa, ettei siihen oikein pystynyt suhtautumaan mitenkään. Viittaan tällä erään avustajan skitsofreeniseen henkilöllisyyteen...
No mutta tässä kaksi jehovantodistaja-poikaa kidnapataan eikä heillä ole muuta mahdollisuutta hakea apua, kuin kirjoittaa pulloposti. Joka löytyy sitten 20 vuoden kuluttua. Tarinassa kulkee myös hyytävä sadisti mies/alistuva vaimo -teema, yök sentään. Sanoisin, että tämä tarina menee sinne ihan Adler-Olsenin asteikon yläpäähän. Mahdottomasti tykkäsin.

Karin Slaughter; Piinattu

Olisikohan tämä jo huhtikuussa luettuja, vai vielä maaliskuussa... niin laahaa nyt perässä nämä blogikirjoitukset.
Tässä kirjassa oli jotain todella tuttua, ihan kuin olisin nähnyt vastaavan tv-sovituksena. Tai jaksona Mentalistissa tai CSI:ssä...
Jeffrey Tolliverin tutkittavaksi tulee tapaus opiskelijapojasta, joka on hypännyt alas sillalta - vai onko sittenkään? Tapaus alkaa vaikuttaa murhalta. Sara Lintonin tutustuessa onnettomuuspaikkaan tämän autossa odottava raskaana oleva sisko katoaa ja löytyy myöhemmin pahasti puukotettuna metsästä. Seuraa syytöksiä, epäilyksiä, mykkäkoulua ja kaikkea pientä vivahteikasta henkilökemiaa.
Lena Adams ei ole mukana poliisin joukoissa, vaan yliopiston vartijana tämän kirjan aikana. Edelleenkään en pidä Lenan hahmosta. Olen lukenut vähän väärässä järjestyksessä näitä kirjoja, mutta se ei tunnu haittaavaan. Olen joskus muinoin lukenut jokusen jo aikaisemminki, vuosia sitten, enkä nyt edes muista mitkä näistä. Ihan helposti menee uusintakierros. Tiedän ennalta pitkälti päähenkilöiden kehityksen kirjasta toiseen.

Peter James; Kuolema leikkii tulella

Kymmenes Roy Grace -sarjan dekkari. Ihan piinaavaa jännitystä. Vanha psykopaatiksi osoittautunut heila piinaa Red Westwoodia tulipaloilla ja sattuupa sitä jokunen sopia murhakin... Vaan on tuo Red Westwood kyllä vähän naiivi =). Tykkäsin tästä.
Ehkä pitäisi pitää vähän taukoa dekkareissa (mutta mitä minä sitten tekisin??), sillä saattaa olla niin, että olen pikkuisen kyllästynyt näihin osoittaviin romaaneihin siitä, miten vaikeasta lapsuudesta ja laiminlyönnistä kärsivä ihmispolo kehittyy pikkuhiljaa psykopaatti-murhaajaksi. Onko niitä surkeita lapsuusaikoja aina pakko nostaa esille... lapsiraukat. Voi tämän maailman kaikki lapsi-raukat. Kaikista ei kuitenkaan tule murhaajia ja psykopaatteja. Silti.

Kate Atkinson; Museon kulisseissa

Edellistä Atkinsoniani (Elämä elämältä) lukiessani totesin, että tässä on kirjailija, josta pidän. Tällä hetkellä on menossa jo kirjailijan neljäs romaani, mutta sitä ennen täytyy selvittää suhde museon kulisseihin. Nimittäin en pitänyt tästä ihan niin paljon, kuin olisin halunnut. Pidin toki, mutta kirja oli niin runsas kokoelma omituisia henkilöhahmoja, että kaikki muu jäi vähän sen varjoon. Aikahyppely – tuo niin inhoamani rakenne ja päähenkilöt, joista yksikään ei ollut oikeasti miellyttävä. Ne vähän rasittivat. Mutta vain vähän. Pääsääntöisesti tämäkin romaani oli mukavasti soljuva tarina Ruby Lennoxin kasvamisesta lapsuudesta aikuisuuteen ja jo ennen häntä isoäidin tarina menneellä 1800 –luvulla.

Museon kulisseissa oli kuin salaatti, johon on tungettu ihan kaikkea mitä jääkaapista löytyy. Kaikkia värejä; tummanpunaisia tomaatteja, verenpunaisia ja keltaisia paprikoita, tummanvihreää salaattia, heleänvihreää kurkkua, juustoja, kananmunaa, kalaa, kebabia, kastikkeita, pähkinöitä, siemeniä… Ihan kaikkea! Runsaasti.

Jossain mielessä Kate Atkinsonin henkilöhahmoista tuli mieleen Minette Waltersin romaanien henkilöhahmot: kummallakin on tapa kuvata päähenkilöt osittain vastenmielisinä hahmoina. Aivan kuin mukana olisi halu provosoida lukijaa. Mistähän tämä tunne tulee...

Inger frimansson; Tyttö ja kissa

Hidas ja hyytävä. Ja vaikka en kissaihmisiä olekaan, niin puoli kirjaa sai pelätä, että mitä kissalle tapahtuu. Siinä olisi kansi napsahtanut äkkiä kiinni, mutta viisaasti oli Frimansson kauhua kuljetellut ihan soveliaalla tasolla. Iljettävää ja luotaantyöntävää tavallaan. Miten joku niin ällöttävä voikin olla niin kiehtovaa. Kahden tytön välisen suhteen epätasapaino, toisen nöyrtyminen ja toisen ylemmyys. Ja pahan miehen vihainen mieli. Frimanssonin henkilöissä on paljon rumaa ja vihaa.
Evelina joutuu kärsimään pankinjohtaja-isänsä päätöksiä, hänet kidnapataan. Isä saa valinnan: joko sinä itse tai tytär. Herkullinen asetelma. Mutta! Tämä asetelma kuulostaa paljon paremmalta, kuin mitä se oikeasti kirjassa olikaan. Vielä herkullisemman olisi saanut. Älä nyt Inger ala mennä siitä ali, mistä aita on matalin!
Mutta hyvä, kiehtova ja addiktoiva silti.

Tuomas Kyrö; Ilosia aikoja mielensäpahoittaja

Kyllä en ole lukenut koskaan ennen kirjaa, jossa romaanihenkilö rakentaisi itselleen ruumisarkkua. Mielensäpahoittaja on päättänyt, että elämä lähestyy loppuaan. Pitää rakentaa arkku ja tehdä testamentti. Kyllä tuli myös mieleen, että kuinkakohan monta oikeaa mielenspahoittajaa Tuomas Kyröllä on ollut taustajoukoissa tutkintamateriaalina. Mielensäpahoittajan Miniä puuttuu välistä, jokohan sitten riittää mielensäpahoittajat...

Ann Cleeves; Satamakatu

No näitähän on ylikin kymmenen näitä bloggaamattomia kirjoja, huoh. Mutta pakko saada ne tänne listaan, sillä näiden perusteella etsin myöhemmin luettavia kirjoja ja pysyn edes jotenkin tolkuissani siitä, missä menen mitäkin sarjaa lukiessa. Myöhemmin on myös kiva lukea, onko nauttinut jostain lukuelämyksestä erikoisen paljon tai ei. Tai kun yrittää muistella jotain juonta.
Satamakatu - onko tämä tullut telkkarista? On, onhan. Ja se ärsytti, kun tiesin täsmälleen (tai vähän sinne päin, sillä autuaasti ne unohtuvat =)), mitä tuleman pitää. Junassa kuolee nainen. Murhaa aletaan selvittää ja sitä varten pitää mennä vuosikymmenien taa. Ihan hyvä dekkari, muttei aivan parasta dekkaria. Vera Stanhope on kyllä ihana! Pidän myös tv-sarjan Verasta. Lemppari-naisdekkari tällä hetkellä ehdottomasti.

Pirkko Arhippa; Kipunuora

Tässä olisi varmaan kymmenkunta kirjaa bloggaamatta tänne, siitä saa syyttää tuota onnetonta Photobucketin kuvapalvelinta, joka on niin takkuinen ja tökkivä, ettei kuvien siirto ja linkittäminen ole enää ollenkaan mukavaa. Siis se ei todellakaan toimi. Huokaus. Sinikkäästi yritän.

Pirkko Arhipan Kipunuora oli tavallinen keskitason (tai vähän alle) dekkari yliopiston tutkijamaailmasta. Naistenmieheksi osoittautuva professori murhataan ja tekijää etsitään niin työmaalta kuin lähipiiristäkin.  Varpu Ahava on jättänyt tutkintavastuun nuoremmalle naispoliisille, Tiia Vuoristolle, jolla on myös omia henkilökohtaisia perheongelmia. Tällaista ei nyt ihan kannata kesälukemisiksi mökille ottaa, kirja on painoonsa nähden aivan liian nopea lukea.