Karin Slaughter; Rikollinen

Rikollinen jatkoi kivasti edellisesessä Yli rajan –romaanissa alkanutta kuviota. Nyt mentiin ajassa taaksepäin niihin vuosikymmeniin, kun Evelyn Mitchell ja Amanda Wagner olivat nuoria poliiseja. Nuoria ja kovin syrjittyjä naispoliiseja miesten maailmassa. Will Trentin pomo Amanda sai näin vähän syvyyttä.

Ja Will Trent se vasta syvyyttä saikin, kun menneitä rikoksia, prostituoitujen murhia, tutkittiin. Siellä päästiin aina Willin biologisiin sukulaisiin saakka. Näistä asioista ei tähän mennessä ole paljon pukahdettu, Will oli vain orpokodissa kasvanut poika. Mutta nyt Willin isä päästetään vankilasta vapaalle jalalle…

Willin vaimon, Angien, varalle oli tosiaan varattu jotain, jonka saattoi arvata kun kirjassa vähän vihjailtiinkin siihen suuntaan. Tätä aavistelin edellisessä osassa.

Oli kyllä niin mukaansatempaava dekkari tällä kertaa, että olin aivan myyty. 

Erikoisen mielenkiintoista oli todella nuo menneet vuosikymmenet, jolloin Evelyn ja Amanda joutuivat taistelemaan kynsin ja hampain tietään eteenpäin miehisessä maailmassa. Eikä kuitenkaan ollut sen vanhempi aikakausi kuin vuosi 1975. Kirjan mukaan poliisilaitoksella miespoliisit ahdistelivat naiskollegoitaan ruumiillisesti käymällä näihin käsiksi ja myös mustien ja valkoisten poliisien välillä oli oikeita kahakoita. Esimerkiksi valkoiset eivät vastanneet radiopuhelimella mustien lähettämiin avunpyyntöihin ja toisinpäin. Antaa jotenkin aika epäluotettavan kuvan koko poliisilaitoksesta ja vaikea uskoa todeksi. Siis uskomatonta rasismia ja sovinismia. Suomalaisena vaikea uskoa tällaista, mutta Amerikkahan nyt on aika kehitysmaa.

Kännykkä oli jälleen älypuhelin eikä kännykkä =).

Karin Slaughter; Yli rajan

Vuoden ensimmäistä romaania luin näin pitkään. Lukuvauhti on selvästi vähän hidastunut. Onneksi. Mutta pitäydyn edelleen paljolti dekkareissa. Kuinkahan paljon lukemattomia dekkareita kirjastossa vielä on, kuinka pitkään niitä riittää. Vau, ihana ajatus.

Eipä ollut huono tämä Slaughterin Will Trent/Sara Linton –sarjan jännäri. Ei tosin ”Slaughterin paras”, kuten kansiteksti väittää. Monet aikaisemmista ovat olleet parempia ja nyt näyttää että sarjan seuraavakin on parempi, vaikka olen vasta ensimmäisen luvun sitä lukenut. Hyvä kuitenkin tämäkin.

Yli rajan (engl. Fallen – langennut kuvaa paremmin juonta, vaikka tavallaan langetessaan menee yli jonkun rajan) sisälsi aika vaikeita rikollisjengikuvioita, joista en oikein millään pysynyt kärryillä. Oli mustien amerikkalaisten, aasialaisten, valkoisten jengejä ja Los Texicanosia ja Mexicanosia… sitten kun nimet olivat vielä jotain niin käsittämätöntä kuin Ricardo ja Choo, niin tällaisen putkiaivon on vaikea muistaa kuka vihaa ketä, ketä ammuttiin ja miten tämä piiri pyörii.

Vaan ei hätää, sillä ei oikeasti ollut väliä. Kidnauppausteemaisessa dekkarissa riitti vauhtia ja jännitystä. Eläkkeelle jääneen ja kidnapatun poliisin perässä ovat niin tämän tytär Faith, (poliisi hänkin sekä Will Trentin työpari), sekä Willin pomo Amanda ja ihastus Sara Linton. Vanha tuttumme lastenlääkäri Linton.

Willin ja Saran suhteessa ollaan tultu jo ihan uuteen vaiheeseen. Kiehtova lisäpiirre. Ja inhottava inhottava Angie! Willin ns. vaimo, joka on ilkeä ja irvokas. Mitähän Angien varalle vielä tulevissa romaaneissa varataan...

Kirjassa oli jonkin verran karmeita pahoinpitelykuvauksia ja raakuutta, mutta ei mitään sellaista, mitä ei lukien kestäisi.

Pisti silmään: kirja on kirjoitettu vuonna 2011. En tiedä miten Amerikassa älypuhelimet ovat yleistyneet, mutta joka kerta, kun tekstissä esiintyi puhelin, se oli ÄLYpuhelin (smartphone?). Nykykielessä ei erikseen sanota, että ”se-ja-se kaivoi esiin älypuhelimensa taskusta” tai ”Amanda tarkasti viestit älypuhelimestaan”. Tässä on tekstin piirre, joka ei kestä ajan hammasta. Meidän ajan puhelin on aina älypuhelin. Harmi kun olen vähän kieli-invalidi, enkä tiedä miten englanniksi arjessa kännyköistä puhutaan. Ovatko ne cell phone vai smartphone, suomeksi se on aina kännykkä, kummassakin tapauksessa.

Roslund & Hellström; Kaksi soturia

Luin tätä kirjaa varmaan kolme viikkoa. Ensin viikon ennen joulua, sitten jouluviikon ja vielä vuodenvaihteen jälkeenkin. En tiedä onko mikään kirja ollut yhtä pitkä ja vastenmielinen. Olin sata kertaa heittää tämän sikseen, mutta aina vaan jatkoin sinnikkyydellä. Kirja parani ehkä loppuaan kohden sen verran, että koko ajan alkoi tuntua todennäköisemmältä ja todennäköisemmältä, että pystyn lukemaan sen loppuun kaikesta huolimatta.

Siis kaikesta sellaisesta kuvottavasta huume-, vankila- ja väkivaltamaailmasta huolimatta. Inhottavasta alamaailmasta, jonka olemassolosta en edes halua tietää mitään. Tällaisten romaanien takia niistä on pakko tietää. Päällimmäiseksi tuntemukseksi jäi ehkä vain suru ja masentava fiilis. Tällaista voi olla. Tällaisia huumelähiöitä, 9-vuotiaita huumekauppiaita, murhaajia, tappajia, koiria huumekämpissä, kidutusta, huumeiden salakuljetusta ja verta, rupia, katkottuja luita, polviin ammuttuja luoteja, huorittelua, likaa, epätoivoa, raskauksia huumeluolissa, vankilassa syntyneitä vauvoja. Missä ihminen meni vikaan?

Varsin kurja valinta vuoden viimeiseksi kirjaksi.