Yrsa Sigurðardóttir; Joka toiselle kuoppaa kaivaa

On suuri vääryys, ettei Yrsa Sigurðardóttirin kirjoja ole suomennettu kuin pari! En voi ymmärtää miten näin suuri vääryys on voinut tapahtua. Sen sijaan paljon kehnompia dekkareita on suomennettu pilvin pimein...
Pidin tästä Joka toiselle kuoppaa kaivaa -romaanista paljon, paljon enemmän kuin kirjasta Kolmas merkki. Tämä oli rautaa. Kiehtova ja vähän karmivakin kauhunäytelmä, joka sai alkunsa vuosikymmeniä sitten, kun pieni tyttö teljettiin kylmään kellariin... huiii... Ja sitten palataan nykyaikaan, jossa samaiselle maatilalle on perustettu hyvinvointipalveluita tarjoava hihhuli-yhteisö. Jännitystä on tiedossa, kun ensin rannasta löytyy murhattu nainen ja sitten vielä nämä menneisyyden haamut alkavat nousta esiin.

Ann Cleeves; Viiltoja

Vera Stanhopen hippimäisen naapuripariskunnan kauniimpi osapuoli eli Joanna on kadonnut kotoaan. Käy ilmi, että hän on päättänyt osallistua kirjoittajakurssille miehelleen kertomatta. Vera lähtee Joannan perään. Mutta kirjoittajakurssilla tapahtuukin outoja; kurssin vieraileva tähti, joka on tullut pitämään luentoa, murhataan. Joannaa epäillään murhasta. Vera joutuu ottamaan selvää menneisyyden kätketyistä tunteista, tapahtumistta ja kaunoista, jotta oikea syyllinen löytyy.
Mielelläni lukisin lisää näitä Vera-kirjoja, nämä paranevat vain. Ja mikä yllättävintä: pidän myös tv-sarjasta! Usein on toisin.

Sirpa Kähkönen; Graniittimies

Luin Graniittimiehen jo heinäkuussa lomalukemisina, mutta nyt edelleen puran osittain kesäistä satoa ja tämä ihan unohtuikin sieltä välistä. En kyllä ymmärrä miksi, vuoden vaikuttavin kirja sentään…

Graniittimies oli ihan huikea. Ei mikään hyvän olon kirja, ei kevyt eikä leppoisa. Graniittimies oli rankka ja ahdistava kuvaus niistä suomalaisista, jotka lähtivät 20-luvulla Venäjälle Petrogradiin (sittemmin Neuvostoliitto ja Leningrad) etsimään utopiaa tuntien vain aatteellista tunteenpaloa. Kirja kertoo Iljasta, Klarasta ja Lavrista. Kaikki jo Kuopio-sarjasta tuttua Tuomen sukua. Tärkein päähenkilö on kuitenkin Klara.

Kyllä maailma on hullu sirkus.Tätä lukiessa tekisi mieli vain puistella päätään ja hengittää syvään. 

Kirja päättyy vuoteen 1935, jolloin yksi jää kertomaan tarinaa.

Mielestäni tämä on kirja, joka on pakko sekä kirjoittaa ja että lukea, jotta mikään ei unohtuisi.Sirpa Kähkönen on ihan velho.

Arnaldur Indriðason; Reykjavikin yöt

Reykjavikin öissä palataan Erlendurin varhaisiin poliisivuosiin. Järjestyspoliisina ollessaan hän kiinnostuu laitapuolenkulkijan kuolemasta. Kukaan muu ei tunnu pitävän sitä minään epäilyttävänä, mikä lie juoppo hoiperrellut veteen ja tukehtunut. Erlendur on kuitenkin oikeassa. Hän alkaa tutkia asiaa, eivätkä kaikki osapuolet pidä ajatuksesta. Erlendur on kuitenkin vain järjestyspoliisi, onko hänellä oikeastaan mitään valtuuksiakaan.

Tämä oli tällainen hidas ja rauhallinen dekkari, siis vielä hitaampi kuin yleensä. Ihan miellyttävä lukuelämys ja omanlaisensa lisä valottamaan tulevan rikosetsivän historiaa. Mutta siinä kaikki. Onhan tuo kyllä vähän erikoinen tyyppi =). Varsinkin naissuhteessaan, jossa Erlendur tuntuu olevan kovin välinpitämätön ja omituinen, en oikein pääse selvyyteen...

Peter James; Kuoleman kello käy

Vanhus joutuu väkivaltaisen ryöstön kohteeksi ja kuolee saamiinsa vammoihin. Häneltä on varastettu suunnattoman arvokkaita antiikkiesineitä, mutta kaikkein arvokkain on kello, joka ei käy. Kello, jonka olemassaoloakaan ei ole moni tiennyt. Kello, joka on piilossa kassakaapin kätköissä ja joka on vuonna 1920 annettu pienelle pojalle muistona kadonneesta isästä. Oikea sukukalleus. Siitä asti poika on yrittänyt selvittää mitä isälle tapahtui ja kuka on syyllinen. Nyt kostoa hautoo yli 90-vuotias vanha mies.
Roy Grace on murhatutkimuksen pyörteissä, eikä osaa aavistaakaan mitä juuri vankilasta vapautunut Amis Smallbone suunnittelee tahollaan Gracen perheen päänmenoksi. Myös vuosia sitten kadonneella Sandy-vaimolla on jotain mielessään... Jännitystä monessa eri kerroksessa.

Camilla Läckberg; Enkelintekijä

Kirjassa palataan vuoteen 1974 ja Valön saarelle, jossa perhe katoaa suoraan illallispöydästä. Isä, äiti ja sisarukset. Vain nuorin lapsi, yksivuotias Ebba jää yksin harhailemaan taloon. Poliisi ei kykene selvittämään mysteeriä. Mitä ihmettä on tapahtunut, minne kokonainen perhe on hävinnyt?

Vuosia myöhemmin Ebba palaa aviomiehensä kanssa saarelle. Vanhan talon lattialautojen alta löytyy viimein merkkejä menneestä tragediasta. Myös Ebba joutuu vaaraan ja samoin omin päin mysteeriä selvittävä Erika Falck.

Tämä oli ihan jännittävä tarina, kohtuuhyvä Läckberg. Paljon parempi ainakin kuin kaksi edellä lukemaani, vaikka nämä menneisiin palaavat selvitykset tökkivät aina vähän. Ja se sukupolvien ketju ilkeistä äideistä ja tyttäristä ja kaiken jatkumosta... niin niin. Onhan se vähän kliseistä.