Karin Alvtegen; Todennäköinen tarina

Alvtegeniltä olen tottunut lukemaan dekkareita ja psykologisia kuvauksia ihmismielen mutkista. Todennäköinen tarina on niin epä-alvtegenmäinen, että minun oli välillä hyvin vaikea suhtautua tähän mitenkään. Lähinnä tuli mieleen vaaleanpunainen amerikkalainen hömppähattara, eli nämä lindahowardit ja deborahsmithit. Rikkoutuneiden ihmismielten lovestory, jossa aina lopulta sankarit saavat toisensa. Näiden juoni on aina kovin makea ja herkullinen ja tekee sydämelle hyvää, mutta mitään korkealentoista tyyliä tai tavatonta laatua ne eivät ole. Eikä tarvitse ollakaan, näitä kirjoja lainataan ihan toisenlaisia fiiliksiä varten. Vaan toivon silti, että Alvtegen jatkaa mieluummin Häpeä-linjallaan.

Ruokana tämä oli nakkeja ja ranskalaisia. Vuodenvaihteen kunniaksi, sillä jäihän tämä nyt vuoden viimeiseksi luetuksi kirjaksi.

Outi Pakkanen; Yön yli

Yön yli oli helppolukuinen ja kulkeva perusdekkari. Pakkanen ei koskaan petä, vaikka laatu välillä vaihtelee. Olen ihan varmasti lukenut tämän ennenkin, mutta nyt on menossa uusi Pakkas-kierros kauan sitten lukemieni osalta.

Henning Mankell; Askeleen jäljessä

Hieman harmittaa, kun en kirjastosta löydä varhaisempia Wallandereita, mutta meneehän tämä sarja täältä keskeltäkin aloitettuna. Joskus näissä kirjoissa vaan viitataan menneisiin murhatutkimuksiin ja silloin tekisi mieli sulkea korvat (silmät) siltä varalta, ettei niissä vaan puhuta aikaisempien kirjojen juonesta…? Kurja juttu, jos niin todella tehdään, sitä olisi voinut miettiä kaksi kertaa.

Muuten nämä ovat dekkareiden aatelisia. Siis ainakin jos kielen ja rakenteen ja yleisen vakavastiotettavuuden kantilta katsotaan. Joskus vähän hämmästelen Wallanderin hahmoa, voisiko olla totta, että joku poliisi lähtee ihan yksin vaarallisen murhaajan kannoille ja asettuu näin kuolemanvaaraan. Voiko olla, että poliisi murtautuu rikoksentekijän asuntoon tiirikoimalla itsensä sinne luvatta… eikö mitkään lakipykälät kiellä poliisia omavaltaisesta toiminnasta, eikö aina vaadita vähintään se pari ihan työturvallisuudenkin kantilta. Ja oikeasti: jos jossain riehuu murhaaja, niin voiko olla, että poliisi muka työskentelee yötä-päivää nukkumatta ja työvuoroista piittaamatta. Kun en vaan usko. Työ on vaan työtä ja poliisinkin täytyy saada nukkua yönsä.

Vaan aijai, näistä nautin. Selvästi englanninlakupussin värikkäimpiä karkkeja.

Ann Cleeves; Sininen sarastus

Tässäpä melko yllättävä päätös Cleevesin Perez-sarjalle.  Ei Cleevesin paras dekkari, ennemminkin keskivertotarina, jonka toki luki, mutta mitään kauheaa nautintoa en tästä saanut. Sininen sarastus oli jotenkin vähän...laiha?

... eli liian löysäksi notkistettua perunamuussia.

Mari Jungstedt; Aamun hämärissä

Aamun hämärissä oli ihan taattua Jungstedt -laatua. Eli keskivertodekkaria, joka on ainakin helppolukuista, joskaan ei ehkä ihan uskottavaa. Emma ja Johan -romanssi saa minut edelleen repimään hiuksiani. Ei tuollaisia ihmisiä ihan oikeasti voi olla. Oikestaan tämä on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin Jungstedtit, mutta mitä sitä suotta hyvää konseptia hukkaamaan, jos sellaisen on löytänyt. Luen varmaan jatkossakin kaikki tulevat sarjan kirjat, vaikka nämä eivät saisikaan minua hihkumaan.

Anne Holt & Even Holt; Kuoleman tahdissa

Anne ja Even Holtin yhdessä kirjoittama Kuoleman tahdissa oli ihan erilainen jännäri, kuin Anne Holtin muut dekkarit. Ihan mukiinmenevä tarina, mutta olisihan sitä voinut aikaa paremmankin kirjan kanssa viettää. En hirveästi ihastunut päähenkilöön, sydänkirurgiin, joka tuntui aika ikävältä ja epäystävälliseltä ihmiseltä. Tämä lääkärijännäri sisälti suurten lääkäritarvikevalmistajien kiemuroita, taloudellista juonittelua, osakekauppoja, henkilökohtaista kostoa ja kiperiä elämän ja kuoleman tilanteita.

Arnaldur Indridason; Ääni kuin enkelin

Joulu lähestyy ja Islantiin lappaa turistia kuin pipoa. Hotellit täyttyvät, islantilaisvillapaitaa ostetaan ja maailman kalleinta olutta juodaan. Kunnes kesken jouluhysterian hotellin kellarista löydetään joulupukin ruumis.

Arnaldur Indridason ihan selvästi paranee kirja kirjalta, vaikka edelleen minusta kirjan dialogi on hyvin omituista. Murhajutut ainakin saavat syvyyttä ja muuttuvat jännemmiksi ja komisario Erlendurin hahmokin alkaa tuntua tutulta ja mukavalta. Odotan jo innolla seuraavaan kirjaan käsiksi pääsyä. Nämä eivät ole ihan yhtä helppoja kirjoja, kuin muut dekkarit, sillä islantilaiset nimet ovat ihan mahdottomia. Muuten lukukokemus on oikein nautinnollinen. Pieni ahdistus kulki koko ajan mukana, tunsin välillä sääliä ja surua, mutta ei mitään musertavaa sellaista.

Matti Yrjänä Joensuu; Harjunpää ja heimolaiset

Olen joskus nuorena lukenut Harjunpää-dekkareita, ehkä tämänkin. Eihän näistä kai oikein voi olla pitämättä, vaikka ovatkin aika maskuliinisia. Kaikenlainen glitteri ja koreus näistä ainakin puuttuu. Ei ihan minun lempidekkarityyppiäni, mutta täytyy lukea lisää ja tunnustella enemmän.

Romani-mies joutuu murhayrityksen kohteeksi tanssilavalla ja ex-poliisi kuolee samassa tohinassa vahinkolaukauksen seurauksena. Tekijät, jotka ovat toteuttaneet verikoston periaatetta, pakenevat ja ihan väärä mies saa syytteen murhasta, nimittäin murhayrityksen kohteeksi joutuneen Feijan oma veli Saska, alaikäinen romaninuorukainen. Minulle tuli jotenkin kamalan paha mieli Saskan puolesta. Ja inhotti koko poliisilaitos. Miten rasistisesti ja inhottavasti poliisit kohtelivat Saskaa. Ihan tuntui raskaalta lukea.

Lopulta Saskan syyttömyydestä ollaan varmoja ja hänet vapautetaan, mutta eipä Saskan silti mitenkään kovin hyvin käy. Kun en tunne romanien asioita ollenkaan, niin osasin tuntea vain sääliä ja surua siitä, miten  vikaan kaikki voi mennä. Nämä sukuriidat ja heimoerot ja verikostot, tavat, soveliaisuussäännöt (miten niitä jaksaa!!)... Miten hyvistä aikomuksista tuleekin huonoja tekoja ja kun oikeasti ihminen haluaa vain olla rauhassa ja hyvillä mielin, niin miten se johtaakin ketjureaktion lailla aina vain pahempaan ja pahempaan.  Alä varasta sitä auton akkua, älä haasta riitaa, älä ota sitä pyssyä, älä tee niin tai näin! Koska siitä ei mitään hyvää seuraa…

Tämä oli kirpeää salmiakkijauhetta, sellaista väkevää, joka polttaa kielen pinnan, mutta jota haluaa silti syödä.

Leena Lehtolainen; Henkivartija

Suomalainen liikenainen surmataan Moskovassa. Henkivartija, Hilja Ilveskero, on ottanut loparit juuri ennen tätä tapahtumaa. Hilja palaa Suomeen ja joutuu tietysti myös epäiltyjen listalle. Samalla Hilja alkaa selvittää sitä, mitä tapahtui.

Minulla meni vähän aikaa, ennen kuin pääsin sisään Henkivartijaan. Mahdollisesti pienet ennakkoluulotkin tässä vaikuttivat siihen, että en ollut heti juonessa mukana. Vertasin tätä väkisinkin Matti Rönkään, joka on kirjoittanut ihanat Viktor Kärppä –dekkarinsa.

Hilja Ilveskero oli pikkuisen liian hyvä ollakseen totta ja pikkuisen liian itsetietoinen. Mutta sitten juoni jotenkin sai minut otteeseensa ja antauduin sen vietäväksi. Ihan mukavaa vaihtelua Maria Kalliolle, mutta toivottavasti sarjan toinen osa olisi vielä tätä parempi. 

Kirjassa mennään paljon Hiljan kokemaan kovaan lapsuuteen ja totta kai puhutaan ilveksistä, koska ne ovat Hiljan thing. Nämä eläinjutut joskus meinaavat häiritä minua. Niiden takia usein joutuu koko ajan ”pelkäämään pahinta” – ei voi olla ihan varma siitä, tuleeko vastaan surullisia kohtauksia. Ja tuo tunnetila vie vähän energiaa ja uskallusta heittäytyä täysin kirjan vietäväksi.

Hiljalla tuntui myös olleen lapsena niin paljon traumoja ja epätasainen kasvuympäristö, että ihmettelen, miten tuolla mielenterveydellä ja menneisyydellä mikään turvallisuusopisto (edes se Amerikassa käyty) voi myöntää Hiljalle aseenkatolupaa ja ties mitä henkivartija-lupia tällaisilla täytyy ollakaan.