Suhteeni Håkan Nesseriin on tosi kimurantti. Tykkään ja
en tykkää hänen tavastaan kirjoittaa. Van Veeteren –sarja on sekä kiinnostavaa
että kiukuttavaa. Tämä Barbarotti –sarjan aloitus oli selvästi tuota sarjaa
mielenkiintoisempi, mutta oli tässäkin jotain sellaista, minkä vänkäsi hieman
vastaan.
Hermanssoneilla vietetään sukujuhlia ja ensin katoaa yksi
suvun jäsen, kohta toinen. Tykkäsin tästä kirjan alkuosasta paljon, kun
Hermanssonien sisäisiä suhteita kuvailtiin ja varsinkin vanhan rouvan
Rosemarien tunne-elämä oli aivan suurenmoinen. Miten kyllästynyt hän olikaan aviomieheensä,
pedagogihonkaan, Karl-Erikiin.
Ja sitten lapsenlapset Kristoffer ja Henrik. Voi näitä
kasvukipujensa kanssa sählääviä veljeksiä. Veljessuhdekin on niin nerokkaasti
ja tarkkanäköisesti kehitelty. Jo vain Nesser osaa.
Mutta Barbarotti ei osaa. Lukija tiesi koko ajan enemmin,
kuin poliisi, se jotenkin vähän kiukutti. Tavallaan koko dekkarin juoni
annettiin silmille sitä mukaa, kun asiat tapahtui ja jännittävimmät odotukset
lässähtivät. Koukussa kuitenkin olin ja varmaan aion lukea lisää Barbarotti –sarjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti