En ollut ikinä ennen lukenut kirjaa, jonka päähenkilö
olisi kuuro. Tämä oli hyvä yksityiskohta Hiljaisuuteen hävinneet -romaanissa,
jonka kategorioin Helmet 2018 -lukuhaasteen kohtaan 33. Selviytymistarina.
Yasmin lähtee Alaskaan etsimään kadonnutta miestään ja
mukana kulkee 10-vuotias Ruby -tytär, josta tulee ehkä kirjan tärkein päähenkilö. Poliisit väittävät, että aviomies on
kuollut ja tämän ruumiskin on löydetty inuiittikylästä. Kaikki merkit
viittaavat siihen. Mutta Yasmin on sinnikäs ja päättäväinen ja matka halki
hyytävän talvisen Alaskan alkaa. Rakastan Alaskaa! Olen aina sanonut, että jos
olisi pakko muuttaa Suomesta johonkin toiseen maahan, niin se olisi Alaska. Mutta
moni asia kirjassa sai minut miettimään. Lähinnä tuosta ilmastosta. Yleensä
Suomessa talvella on niin, että jos sataa lunta, ei ole kauheasti pakkasta, jos
taas on tulipalopakkanen, niin ei sada lunta. Mutta tällaiset säännöt ei sitten
kai pidä paikkaansa Alaskan ilmastossa?
Aika flikka myös tuo Yasmin; tuosta vaan tarttuu rekka-auton puikkoihin ja ajaa sitä kuin ei mitään. Ja kun minusta on jo haastavaa ajaa vierasta henkilöautoa, jossa hallintalaitteet ovat erilaiset kuin omassani.
Kirja oli myös vähän surullinen, se oli osittain hätähuuto
luonnon ja puhtaan veden puolesta. Eräänä päivänä me tällä pallolla emme halua
öljyä, vaan puhdasta vettä. Öljyn kulutusta voi aina vähentää, veden ei.
Minun oli pakko googlettaa vesisärötys. Se on hydraulista
murtamista, menetelmä, jolla porataan fossiilisia polttoaineita. Siihen
tarvitaan paljon vettä, se pilaa alueensa pohjavesialueen ja luonnon. Niinpä.
Minustakin on kivaa ajella autoilla. Ei taida onnistua enää sen vaihtaminen hevoseen, tähän on tultu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti