Voiko liikaa lukea?

Vuonna 2019 luin 143 kirjaa. Se on paljon. Yritin loppuvuodesta toppuutella itseäni ja aloittaa monta kirjaa kerralla luettavaksi, jotta viimeiset eivät menisi 2019 vuoden tilastoon, vaan saisin luettua ne mieluummin loppuun vasta vuoden 2020 aikana. Hidastelin niin hyvin kuin pystyin. Yritin aina katsoa vaikka Yle Areenasta jonkin tv-ohjelman, sarjan tai elokuvan, etten olisi koko ajan ollut kirja käsissä. Joulun pyhätkin ja kaikki oli edessä. Yritin valita sinne paksuimmat kirjat (Ahnhem), paksut vanhat klassikot (Bulkakov) ja tylsyyden vuoksi hitaat opukset (George R.R. Martin). Yritin tehdä kaikkeni, etten lukisi koko ajan. Eipä se juuri onnistunut. Saldoksi tuli kaikesta huolimatta se 143 kirjaa vuodessa ja sehän näyttää suoraan sanottuna siltä, ettei minulla ole mitään muuta elämää. Mikä on näköjään totta. Elämäntilanteeni oli menneenä vuonna sellainen, että kerrankin jäi aikaa lukemiseen. Mietin; kadunkohan joskus vanhana sitä, että tuli luettua liikaa? Mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä niinä tunteina ja päivinä ja viikkoina, joina vaan istuin lukemassa? Tuhlasinko antoisaa elämääni haihatteluun ja eskapismiin? Olisinko voinut kehittää jotenkin itseäni tai toimia yhteiskunnan hyväksi tekemällä hyvää?


En tiedä mitä alkava lukemisvuosi 2020 tuo tullessaan, saa nähdä meneekö sadan kirjan raja rikki. Osallistun tietysti aikaisempaan tapaan  Helmet –lukuhaasteeseen. Liityin loppuvuodesta myös Goodreads –sivustolle, josta löysin Popsugar 2020 –haasteen. Nyt kokeilen ensimmäistä kertaa myös sitä haastetta, mutta en osaa jotenkin suhtautua siihen yhtä virallisesti. Olkoon se varjohaaste tälle vuodelle, jota käyn läpi vain jos kohtuullisin vaivoin onnistuu.

Nyt houkuttaa lukea vanhoja klassikoita, joita en ole lukenut aiemmin, tai nuorena lukemiani vanhoja kirjoja, kuten Monte Criston kreivi, Saatana saapuu Moskovaan, Decamerone, Ivanhoe. Erityisesti jännitän, miten tällaiset uppoavat Helmetin tai Popsugarin haastekohtiin. Kerrankin tekee mieli lukea jotain muutakin, kuin dekkareita. Ehkä se johtuu siitä, että nyt on niin hirveä lukuhimo, että voisin lukea ihan mitä vain. Sellaisiakin kirjoja, joita olen tähän mennessä karsastanut.

Elly Griffiths; Risteyskohdat

Viimeinkin sain käsiini tämän pitkään kaipaamani dekkarisarjan aloituksen. Risteyskohdat aloittaa Ruth Galloway-mysteerit. Ruth on arkeologi, ja ihan tavallinen eronnut nainen. Tarinat sijoittuvat Norfolkin rannikolle marskimaille, jossa vuorovesi nousee ja laskee suopohjaiselle maalle ja takaisin. Tällaiselta muinoin paalutetulta maa-alueelta löydetään tytön luuranko. Poliisi Harry Nelson pyytää Ruthin apua selvittämään, onko luuranko muutama vuosi sitten kadonneen tytön jäänteet vai vanhempaa perua. Pian toisestakin perheestä katoaa tyttö. Tutkinnan ohessa tutustutaan Ruthin arkeologi-opettajiin, ystäviin ja marskialueen lintubongareihin. Joku heistä on syyllinen tyttöjen katoamiseen.

Nautin tämän kirjan helppoudesta ja sujuvuudesta. Lopussa oli vähän nopea ja hätäinen ratkaisu epäuskottavuuksineen, mutta nämähän ovat vain dekkareita, ei mitään romaanitaivaan kaunokirjallisia helmiä.  Toivottavasti löydän pian käsiini seuraavan osan.

Stefan Ahnhem; Miinus kahdeksantoista astetta

Stefan Ahnhem joko parantaa otettaan kirja kirjalta tai sitten alan tottua hänen tapaansa kirjoittaa ja nauttia siitä koko ajan enemmin. Miinus kahdeksantoista astetta oli mielestäni parempi kuin kaksi aikaisempaa Fabian Risk -dekkaria. Ne eivät olleet mielestäni ehkä edes keskinkertaisia, mutta tämä tuntuu jopa keskivertodekkaria paremmalta. Edelleenkään poliisi Fabian Risk ei ole lempihahmojani, mutta kirjassa on se hyvä puoli, että itse Fabian ei esiinny päähenkilönä kuin osassa lukuja. Tässä kirjassa Dunjalla oli ehkä suurempikin näkyvyys. Dunjan ja ex-pomon totaalinen välien vihamielisyys on jäätävässä vaiheessa. Mitenköhän Dunja jatkossa aikoo ongelmat ratkaista?
Fabianin pojan anti kirjalle on minusta surullisinta ja vastenmielisintä. Theodor on ongelmainen nuori, eikä tulevaisuus lupaa hänelle hyvää. Tässäkin kirjassa hän joutuu vaaraan ja huonoon seuraan ja seurauksena on ikävyyksiä.
Tarina alkaa siitä, kun auto ajaa takaa-ajon päätteeksi mereen laiturilta. Kun auto ja sen sisällä ollut henkilö nostetaan ylös vedestä, todetaan että kuski onkin ollut jo useita kuukausia kuolleena. Miten hän on voinut ajaa autoa? Juoni jatkuu identiteetti-varkauksilla ja ruumiita tulee enemmänkin. Hyvin mielenkiintoista ja koukuttavaa.

Jenny Rogneby; Tarkoitus pyhittää keinot (Leona #2)

Tämä Leona -sarjan toinen osa Tarkoitus pyhittää keinot oli lähes yhtä jännittävä dekkari, kuin edellinenkin. Ja melkein yhtä omituinen. Leona on poliisiksi erikoinen hahmo; ei pelkästään hyvä lain puolustaja, vaan hänellä on myös se toinen hämärä puoli. Siinä on jotain ärsyttävää ja kiusaavaa. Leona on sotkeutunut vaikka mihin hämäräbisnekseen. Varsinaisessa leipätyössään hän selvittää tällä kertaa mysteeriä, jossa pommein varustettu mies yrittää räjäyttää itsensä hengiltä, mutta epäonnistuu ja jääkin henkiin. Leona haastattelee pahoin vammautunutta miestä sairaalassa. Viraabeli-hommissaan Leona luennoi ex-rikollisille aiheesta, joka ei kestä päivänvaloa. Siinä maailmassa vauhtia riittää.

Katja Kettu; Kätilö

Kirjan takakannessa lukee "Suuri romaani Lapin sodasta". Minusta tämä oli pieni romaani Lapin sodasta. Kahden henkilön välinen rakkaustarina höystettynä kauhistuttavalla sodalla ja heitä ympäröivien henkilöiden taustoittamana. Vai oliko kyse rakkaudesta ollenkaan? Ei tainnut, vaan alkukantaisesta himosta. 

Olin lykännyt pitkään Kätilön lukemista ja vannonutkin jo, etten tule koskaan tätä lukemaan. Sen verran olin kuullut kirjasta, että tiesin sen olevan rumaa kieltä ja kirjan sisältävän eläinrääkkäyskohtauksia. Kumpikin oli totta. Ne veivät pisteitä tarinalta. Kieli oli kauheaa, rumaa, ällöttävää ja seksi oli raadollista ja vastenmielistä. Kaikkia asioita verrattiin likaisten sukuelinten, miesten ja naisten, hajuun. Minulle ei auennut tämän tarkoitus. Se oli kuvottavaa.  Yleensäkin hajut, kirjassa tuntui olevan oli jokin haju-fiksaatio. Varpaiden imeskely oli ihan tyrmäävää, olisin halunnut vain oksentaa. 

Kirjan henkilöt puhuivat ruokotonta kieltä, se on hämmästyttävää, kun osa päähenkilöistä oli lestadiolaisia. Heidän suuhunsa laitettiin niin hirveitä sanoja, että ei luulisi uskovaisten voivan käyttää tuollaista kieltä. 

Tarina oli hyvä, kauhistuttava ja lohduton sotakuvaus, niin kuin sota nyt vain voi olla. Mutta luen mieluummin melkein mitä vain muuta.

Jo Nesbo; Macbeth

Jo Nesbon Macbeth oli niin erikoinen kirja, että en vieläkään tiedä oikein, mitä ajattelisin. Ainakaan tämä ei ollut tavallinen dekkari, eikä myöskään tavallinen Macbeth -sovitus. Nyt täytyy myöntää, että en ole lukenut alkuperäistä Shakespearen Macbethiä ja todennäköisesti en tule sitä koskaan lukemaan. Ennen Nesbon versiota lukaisin wikipediasta nopeasti Macbethin tarinan, koska epäilin että viitekehykseen tulee tuntea se. Tästä kirjasta ei ehkä saa kaikkea irti ilman alkuperäisen näytelmän juonen tuntemista. Ainakin se tuotti jonkinlaista iloa ja ahaa-elämyksiä.

Nesbon Macbeth on poliisin erikoisjoukkojen johtohahmo. Hän työskentelee kaupungissa, joka on mielikuvituksen tuotetta, mutta tuntuu sijoittuvan Skotlantiin. Kaupungissa taistelevat moottoripyörä- ja huumekartellit. Macbethin rakastettu Lady omistaa pelikasinon ja osallistuu valtataistoon omalla tavallaan. Sitten on paljon muita hahmoja, poliiseja, pormestareita, toimittajia, huumepomoja... ja näiden perheenjäseniä. Mutta hahmoja ei ole liikaa, heidät oppii tuntemaan hyvin. Alussa olin vähän sekaisin muista syistä. Kirjassa on 569 sivua ja ensimmäiset 100-200 sivua puistelin päätäni, että eihän tästä mitään tule. Outoa, sekavaa, vastenmielistä, dystooppista… mutta sitten tarina sai vähän ilmaa siipien alle ja alkoi muodostua jännittävämmäksi paketiksi vallanhimon sokaisemien romaanihenkilöiden taistelutantereella. 

Kirsti Ellilä; Lepra

Diakonissa Matilda saapuu Lepran sairaalaan Orivedellä. Suljettuun sairaalayhteisöön, jossa hoidetaan lepratautisia. Hänen täytyy ottaa siellä sisarensa Helmin paikka, sillä Helmi on sairastunut eikä voi toimia enää Lepran johtavana diakonissana. Tästä alkaa 1920-luvulle sijoittuva Matildan tarina. Kirja perustuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon. Kiehtova aikamatka sen ajan suljettuun sairaalamaailmaan. Kirjan lopussa selviää, kuka on kertojana tarinassa, siitä mukava yllätys.

Vaikka tarina on omalla tavallaan vahva ja voimakas, se on samalla myös lämmin ja kevyt. Luin kirjan yhden päivän aikana. En vaan voinut laskea kirjaa käsistä, vaan halusin "vielä yhden luvun... ja vielä yhden...". Ihan pikkuisen siinä itkeä tirautin lopun kauniin paatoksen aikana. 

Tämä oli pieni lempeä tarina.

Roslund & Hellström; Peto

Olenkohan lukenut tämän jo aikaisemmin? Kirja on kirjoitettu vuonna 2004, mutta en ole ainakaan vuoden 2011 jälkeen lukenut tätä, sillä sen jälkeen kaikki lukemani on listattu. Jotain tuttua kirjassa kuitenkin oli. Sen alkupuoli oli hivenen sekava, menin sekaisin henkilöistä.

Peto on raaka pedofiili-tarina, jonka lukemista helpottaa lyhyet luvut ja kappaleet. Lukijalle jää tavallaan aikaa huokaista ja hengähtää rankkojen tapahtumien kuvailujen välissä. Se helpottaa silloin, kun rankat tapahtumat alkavat vyöryä kirjojen sivuilta päälle. En kokenut kirjaa liian rankaksi lukea. Ja mielestäni fyysinen väkivalta on ehdottomasti helpompaa ja turvallisempaa lukea, kuin henkinen. Luen sujuvasti tätä sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta ei tulisi mieleenkään lukea mitään henkisesti ahdistavaa ja painostavaa kirjaa ennen unta.

Kirjassa vangittu pedofiili karkaa vankilasta ja toistaa rikoksensa. Raiskatun ja tapetun tytön isä ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa jahdata vankikarkuria, kun näyttää siltä ettei poliisi saa mitään aikaiseksi.

Kirja on ensimmäinen Ewert Grens -sarjan dekkari. Jälkimmäiset olenkin jo lukenut lukuun ottamatta ihan uusinta, joka on ilmeisesti ilmestynyt viime vuonna. Koska en ole uutuuskirjojen perään, niin en ole siihen vielä paneutunut mitenkään. Jaksan odottaa vaikka jokusen vuoden.

Lucinda Riley; Seitsemän sisarta

Nyt tunnen kyllä ihan huonoa omaatuntoa, kun en voi kehua tätä kirjaa maasta taivaisiin, vaikka "lähes kaikki" ovat tehneet niin.

Seitsemän sisarta aloittaa seitsenosaisen (?) sarjan, jossa jokainen kirja on yhden adoptiosisaren tarina. Pa Salt on adoptoinut jokaisen tyttären yksi kerrallaan eri puolilta maailmaa, mutta ei ole kertonut jälkeläisilleen mitään näiden alkuperästä. Kuoltuaan hänen jäämistöstään annetaan kirje jokaiselle tyttärelle, jotta nämä halutessaan voisivat yrittää selvittää menneisyytensä.

Tämän ensimmäisen kirjan päähenkilö on sisarussarjan vanhin, Maia, joka matkustaa Rio de Janeiroon. Maian tarinan rinnalla kulkee takautuma hänen sukunsa historiasta ja tapahtumaketjusta, joka johti Maian adoptioon. Takautumissa eletään 1920 -lukua, jolloin Rioon nousee huikea Cristo-patsas. Maian suvun tarina liittyy kiinteästi patsaan rakentamiseen.

Juonessa on jotain kivaakin, mutta en koukuttunut sarjaan niin, että olisi pakko lukea seuraava osa eli seuraavan sisaren tarina. Tämä oli romanttista höttöä, joka oli melko kömpelösti kirjoitettu. Tuli mieleen vähän Nora Roberts, mutta sillä erotuksella, että Roberts kirjoittaisi paljon asiallisempaa ja vakuuttavampaa tekstiä. Toisaalta harvemmin historiallisista tapahtumista. Herttaista ja tyhjäpäistä. 

Kirja on melkoinen tiiliskivi 670 sivullaan, mutta niin ilmavaa tekstiä, että lukeminen oli todella nopeaa.

Viveca Sten; Sisäpiirissä

Sisäpiirissä on Sandhamn –sarjan toinen osa. Thomas Andreasson saa tutkittavakseen Oscar Julianderin murhan. Juliander ammutaan kilpaveneeseensä juuri suuren Gotland Runt – purjehduskilpailun alkaessa. Hymähtelin mielessäni; ei ole viikkoakaan siitä, kun sain luettua Mari Jungstedtin Pimeys keskellämme – romaanin ja siinäkin murhattu löydetään kesken Gotland Runt – kilpailun. Luenko ehkä liikaa dekkareita? Miten näissä kaikissa voi tapahtua näin samanlaisia asioita? Sijoittua samoin? Tulla murhatuksi samassa tilanteessa oleva henkilö? Ja joskus vielä tuntuu, että murhaajakin on ”sama” tyyppi. Niin ja rakenne on usein sama, eli osa kirjaa on kirjoitettu kursiivilla, joka antaa lukijalle vihjeen, että joku romaanin henkilöistä ei ole se, joka hänen annetaan ymmärtää olevan, vaan joku sellainen, jolla voi olla menneisyydessään jotain hämärää.

Ja onko huolestuttavaa, että ihan sujuvasti luen kaikki nämä toistensa kaltaiset dekkarit ja tykkään niistä yksi toisensa jälkeen? Tämäkin oli minusta sujuva ja mukava rikostarina. Pidin henkilöhahmoista, joista tuli mukavan eläviä ja selkeästä juonesta. Mitään kuvottavaa väkivaltaakaan ei kuvailtu. Napakat siistit murhat vain.

Thomas Andreassonin lisäksi kirjassa toisena päähenkilön on lakimies Nora Linde. Edellisen kirjan tapahtumien seurauksena hän peri vanhan talon, joka tässä romaanissa aiheutti nyt suurta mielipahaa Linden perheelle. Nora haluaa pitää perimänsä talon, Henrik taas haluaa myydä sen. Noran ja aviomiehen parisuhde joutuu suorastaan kriisiin. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä sarjan seuraavassa osassa tapahtuu.

Siri Hustvedt; Kaikki mitä rakastin

Jos antaisin kirjoille pisteitä ja nolla pistettä olisi sellainen kirja, joka jää kesken, niin Kaikki mitä rakastin saisi yhden pisteen. Se olisi juuri ja juuri riman yläpuolella, eli huonoin mahdollinen, jonka vielä voi lukea. 

Takakannessa kirjaa kuvataan älykkääksi ja koskettavaksi romaaniksi New Yorkin taidemaailmasta. Jo tuo lause on saada minut pahoinvoivaksi. Ehkä kirja oli olevinaan liian älykäs, sivistystä oli niin että oksetti. Taiteen historiaa, tekemistä, kirjallisuutta, tutkimuksia ja viittauksia. Kolmasosa kirjaa oli pelkkää taideteosten kuvailua, esimerkiksi koko aukeamallinen sitä, mitä on kuvattu maalauksen alakulmassa, valoja ja varjoja, mitä teokseen liitetystä ovesta näkyy, miten iho on maalattu, mitä mallilla on kädessään ja minkälaiset kengät jalassaan. Aivan turhaa, epäolennaista.

Toinen kolmasosa on parisuhteen analysointia melko runsaalla eroottisella vivahteella. Mitä Leo tuntee, mitä Erica tuntee, mitä Bill tuntee, miltä Violetista tuntuu ja miten Lucille suhtautuu. 

Ja sitten se viimeinen kolmasosa on mielenterveyshäiriön kuvailua. Yksi romaanin hahmoista oli vaikeasti häiriöinen ja se oli kirjan parasta antia, mutta tämäkin oli kauhean lohduttomasti ja vastenmielisesti kirjoitettu kyseisestä aiheesta. 

Joistain kirjoista tulee itsekin tavallaan sairaaksi, huonovointiseksi ja ärsyyntyneeksi. Tämä oli sellainen. 

En pitänyt myöskään kirjan rakenteesta, jossa ei ole ole lukuja. Kirja on jaettu kolmeen osaan ja jokainen osa on yksi kokonaisuus vain kappaleenvaihdoin. Suorastaan hengästyttävää. Napakat luvut rytmittäisivät lukemista paremmin.

Alexandre Dumas; Monte Criston kreivi

No niin, se on siinä. Klassikko. Monte Criston kreivi. Kirja, jonka luin viimeksi teinityttönä ja nyt uudestaan, enkä muistanut halaistua sanaa nuorena lukemisestani! Aivan kuin olisin ensimmäistä kertaa pitänyt kirjaa kädessäni. Yksikään kirjan henkilö ei tuntunut tutulta, ei yksikään tapahtuma, repliikki... ei mikään. Juoni tietysti oli tuttu, koska tämähän nyt vain... on tuttu. Mutta ihmettelen itseäni, miten voi lukea kirja ja unohtaa se täysin, vaikka sitten olisikin 30 vuotta välissä.

Kirjassa on 1140 sivua, eli se vastaa noin kolmea tavallista kirjaa. Minulta meni 9 päivää kirjan lukemiseen. Kyllähän tätä ahmin, ei voinut minkään. Kirjassa on juuri sopivan pituiset luvut, jotka tekevät lukemisesta nautinnollista. 

Monte Criston kreivi kertoo Edmond Dantèsin tarinan. Hän on juuri viettämässä kihlajaisiaan rakastettunsa Mercedeksen kanssa, kun vangitsijat saapuvat ovelle. Edmondia vastaan on väärennetty ilmiantokirje ja näin tämä nuori merimies tuomitaan syyttömänä vankeuteen 14 vuodeksi. Onnistuttuaan lopulta karkaamaan vankilasta, Dantes ottaa Monte Criston kreivin henkilöllisyyden ja kostaa kaikille häntä väärin perustein tuominneille. Yhdelle kerrallaan. Säälimättömästi ja salakavalasti. On hämmästyttävää, miten tästä saa aikaiseksi yli tuhat sivua, joista yksikään ei ole liikaa. Alexandre Dumas on ollut nero kirjailijaksi. Kirja on kirjoitettu 1844 - 1845.

Mari Jungstedt; Pimeys keskellämme

Purjehduskilpailuun osallistunut venekunta löytää miehen ruumiin rantavedestä. Komisario Anders Knutas ja kollega Karin alkavat tutkia tapausta. Samalla heidän oma suhteensa on käymistilassa. 

Kirjan juoni oli vetävä ja koukuttava, tämä dekkari oli helppo ja nopea lukea. Samalla kirjassa oli kuitenkin monia epämääräisiä ja epäuskottavia kohtia. Sellaisia sattumia, joita voisi pitää vähän ihmeellisinä ja auki jäävinä irrallisina langanpätkinä. Näistä huolimatta Pimeys keskellämme on mitä mainion dekkari, jonka lukemisesta todella nautin.

Alan Bradley; On hieno paikka haudan povi

Tämä toiseksi viimeinen Flavia -sarjalainen oli jäänyt minulta välistä, kun ahmin tämän sarjan kirjoja liian ahneesti. En ollut enää kauhean ihastunut tätä seuraavaan kirjaan, mutta On hieno paikka haudan povi -dekkari oli vielä parempi. Alku oli hitaanpuoleinen, kun Flavia, Daffy ja Feely lomailivat Doggerin kanssa maaseutumaisemissa. Kesken venereissun jälkeen Flavia uittaa kättään vedessä ja... tarttuu johonkin. Puolen välin jälkeen kirja sai vauhtia. Flavia on "jo" 12-vuotias ja selvästi kehittynyt vuoden takaisesta pikkutytöstä. Sarjan alkuosan tasolle kirjat eivät silti yllä, tämä juoni alkaa olla nyt kirjoitettu niin moneen kertaan, että on aika keksiä jotain muuta. Mitenköhän olisi Flavia isoäitinä kunnon Marplen tapaan? Jospa Flavian tarina hyppäisikin tästä vuoteen 2012?