Heleena Lönnroth; Polttava syyllisyys

 Ensimmäinen Heleena Lönnrothilta lukemani kirja, ei varmasti viimeinen. Pidin kirjoittajan otteesta ja kielestä ja tavasta kirjoittaa. Kirjakin oli ihan mukava, kun kuuntelin sen äänikirjana, mutta nyt on todettava, että en ole varma jäikö kirjan äänite kesken! Tämä on vieläpä tällainen hyvin vähän luettu ja jo vähän vanhempi kirja, eikä kukaan ole juurikaan arvostellut tai blogannut tai edes Goodreadsissa kertonut tästä mitään. Kirjan päähenkilö rehtori Matias Valkola ottaa irtioton töistään ja muuttaa talovahdiksi Kotkaan. Erikoispinnat Kotkalle! Oli taitavasti kuvailtu kaupunki ja kunniamaininta siitä, että kaikki kirjat ei sijoitu pääkaupunkiseudulle, Turkuun ja Tampereelle. 

Matias saa vähän niin kuin viidenkympin villityksen ja aloittaa suhteen. Edetessään kirja muuttuu vähän hulvattomammaksi. En ole nyt lukijana ihan varma, että paljastettiinko Matiaksesta kirjan edetessä pikkuhiljaa sellaisia piirteitä, jotka osoittivat Matiaksen olevankin vähän... sekaisin? Kirjassa sattuu muutama kuolemantapaus. Luettuani (kuunneltuani) kirjan en ole ihan varma, kuka oli murhaaja ja tai oliko yksi kuolleista edes murhattu. Ja jos, niin miten tämä sama murhaaja olisi... Ja sitten se loppu. Kuuluiko kirjan loppua kuin seinään siihen, kun Esteri nostaa peukalon ylös päin? Mitä Matiakselle kävi lopussa, kenelle Esteri peukutti, miksi? Matiakselleko? Siis mitä ihmettä tuossa lopussa tapahtui. Häh. 

Lucinda Riley; Kuun sisar

 Kun aloitin Kuun sisarta, jo ensimmäisessä luvussa ajattelin, että "voi ei, joko taas!". Tätä samaa juonta on nyt toistettu viisi kertaa. Taas uusi sisar ja uusi adoptio-menneisyys selvitettävänä. Tällä kertaa Tiggy-sisaren. Ja taas uusi rakkaustarina nivottu yhteen. Mutta sitten vähän jatkettuani kirja kyllä vähän imaisi mukaansa ja oli aika "lukuisa". Henkilökohtaisena turn offina oli tällä kertaa flamenco-maailma. Ja se jonkinlainen kurjuus ja köyhyys espanjalaisten gitanojen (mustalais-kansaa) parissa. En tiedä miksi oli niin vastenmielistä lukea sellaista. Luenhan sujuvasti muusta köyhyydestä ja osattomuudesta. Tämä vain... oli jotenkin vastenmielistä. Likaista, haisevaa.. ajattelin kaikkea ihmiskehon eritteitä ja pesemättömyyttä, täitä, hikeä, pesemättämiä hiuksia (joihin laitettiin lisää öljyä kampausten saamiseksi, siis yök). Ja sitten se flamenco. Olen aina inhonnut flamencoa! En voi todellakaan ymmärtää itseäni, että miksi. En osaa pukea sitä sanoiksi. Se on jotenkin... röyhkeää? Paljasta, irvokasta? Sen verran piti googlettaa, että  "Andalusian romanit ovat jättäneet taiteenlajiin pysyvät merkit, mutta sen historialliset juuret ulottuvat maurien ja juutalaisten musiikkiperinteisiin." (Lainaus wikipediasta).

Kuun sisaressa Tiggy löytää itsestään mustalais-verta ja menneisyytensä. Nykyajassa hän seikkailee myös rakkaussuhteiden ja vaikeiden perhesuhteiden armoilla.

Rake Tähtinen; Sidotut kohtalot

 Sidotut kohtalot on Petäjämäki -sarjan kuudes kirja. En ole lukenut kaikkia siihen saakka, vai pari ensimmäistä osaa, mutta otin riskin tarttumalla tähän, kun en e-kirjavalikoimasta saanut muitakaan. Osasinkin odottaa saavani kivan tasaisen perusdekkarin suoraviivaisella poliisitutkinnalla. Odotukset palkittiin. 

Kirjassa tapahtuu ensin raiskaus ja sitten katoaa toinen nainen. Petäjämäen porukka tutkii näitä rikoksia, jäljet johtavat... ei sylttytehtaalle, vaan kaatopaikalle. Kaupunginvaltuutettu on varma, että kaatopaikalla tapahtuu jotain salamyhkäistä, mutta hänet halutaan vaientaa. Kaatopaikan hoitajana on kaupunginjohtajan poika. Näistä kytköksistä rakentuu kirjan rikostarina.

Arne Dahl; Äkkisyvä

 

Itseäni kiusaan tällä sarjalla, mutta olen jollain tavoin koukussa enkä voi jättää tarinaa kesken. Kun tämä vielä jatkuu kirjasta toiseen. Ja äänikirjan lukijan äänessä on jotain niin hypnoottista, että aamuisin ja iltapäivisin oikein odotan työmatkaa. Ne ovat ainoat hetket, jolloin kuuntelen äänikirjoja.

Sam Bergerin ja (raskaana olevan) Molly Blomin tarina jatkuu huikean epätodellisena hyvis-pahis -vyyhtinä, josta ei ota mitään tolkkua, mutta kyseessä on jonkinlainen asekauppoihin liittyvä verkosto. Edellisistä kirjoista tutut Säpon johtajat ja pahikset jatkavat tässä kirjassa, eikä niistä oikein tiedä ovatko hyviksiä vai pahiksia. Sekavia tapahtumia, ilman selitystä jääneitä käänteitä... Esimerkiksi: melko lopussa on tapahtuma valtameren syvänteessä. Siinä oli jotain niin erikoisia ratkaisuja, että en ymmärrä miten kirjoittaja on voinut ajatella asioiden menevän niin...

Hitsi, olikos näitä vielä yksi.

Lucinda Riley; Helmen sisar

 Helmen sisar kertoo CeCen tarinan, jatkaa suoraan siitä mihin edellinen kirja Tähdestä jäi. Jotenkin pidin sairaana näiden kahden yhteen kasvaneen sisaren suhdetta toisiinsa. He nukkuivat samassa sängyssä ja olivat jotenkin liian... läheisiä ja ripustautuneita toisiinsa.

CeCen tarina vie lukijan mukanaan historialliseen (ja nykyajan) Australiaan, missä Kitty McBride avioituu rikkaaseen helmenkalastussukuun. Sitten on rakkaussuhteita ja paljon aboriginaali-paatosta. Jotenkin tämä jäi hivenen kaukaisemmaksi. Kirja ei missään nimessä ollut huono, mutta ehkä toistaiseksi heikoin näistä Seitsemän sisarta -sarjan kirjoista. Australian paprikanpunaisessa luonnossa CeCelle lopulta aukeaa oma menneisyyteensä ja sukunsa.

Lucinda Riley; Varjon sisar

 Varjon sisar kertoo kolmannen sisaren tarinan tästä seitsenpäisestä adoptiotyttöjen sarjasta. Asterope eli Tähti (järjetöntä suomentaa - eikö olisi voinut olla vaikka Star?) saa vihjeitä alkuperästään, kun Papa Salt on jättänyt hänelle vinkiksi perienglantilaisen kirjakaupan ja nimen Flora MacNichol. Näillä eväillä Tähden on selvitettävä oma lähtökohtansa. Tähti tekee irtioton sisarestaan CeCestä, jonka kanssa hänestä on tullut kuin paita ja peppu. Kirjan tarina liikkuu kahdessa ajassa, kuten sarjan kirjoissa aina ja lopulta etsitty yhteys nykyisyyden ja menneisyyden välille syntyy.

Kirjasarjan kehystarinahan on aivan järjetön! Mutta jokainen kirja, vaikka toistaakin koko ajan samaa, on viihdyttävä romanttinen hyvänmielentarina. Kun ei turhaan kysele, niin mikäs näitä on lukiessa. Mutta kieltämättä kiusasi, kuten huomasin aikaisemmin jotain toistakin kiusanneen, erään romaanihahmon ajatukset: epäilys, että hänelle tulee talven tullen ikävä talviunta nukkuvia oravia. Ensin olin pudota tuolilta oravien talviunen takia. Sitten mietin, että okei - ehkä minä en tiedä kaikkea ja on olemassa joku oravarotu, jotka todella painuvat talviunille. Tiedä häntä, yritin googlettaa myös maaoravia ynnä muita, mutta en löytänyt mitään todisteita talviunta horrostavasta oravarodusta. Onhan tämä nyt ihan sama kuin seittiä kutovat lukit, kahlaajalinnuiksi luokitellut kurjet ja juhannuksena kukkivat syreenit tai loppukesästä laulavat linnut. Ja mustikat, joita poimitaan väärään aikaan metsistä. Hm.

Lasse Nousiainen; Itärajatapaus

 Tässäpä mitä mainioin pikkukirja helsinkiläisperheestä, joka suuntaa Pohjois-Karjalaan sukulaisiin. Mustaa huumoria kieli poskessa, ihanan kliseisiä ihmishahmoja ja sitten lumoava yllätys. Onneksi en googlannut kirjaa ennen lukemista, sillä yhdessä kirjablogissa tuo yllätys oli paljastettu ja kyllä minusta kirja olisi ollut auttamatta pilalla, jos olisin lukenut kirjablogin tekstin ennen kirjaa. Valitettavasti. Minusta olisi todella tärkeä, ettei kirjoja spoilattaisi pilalle. Se on melkein kuin dekkarista paljastettaisi murhaaja. 

Kirjassa oli jotain samaa kuin Siina Tiuraniemen Jäämeressä. Kumpikin hyviä, road novel -tyyppisiä vääränvänkyröitä tarinoita, jotka saavat lukijan hymyilemään. Osittain kirjalle, osittain itselle. 

Rake Tähtinen; Hiljaisuuteen haudattu

 

Toinen osa kuunneltuaPetäjämäki-dekkarisarjaa. Vapaa-ajallaan sukellusta harrastava rikoskomisario tutkii paria eri murhaa, jotka saattavat liittyä jotenkin toisiinsa. Toisessa vanha mies on kolkattu ja löytyy kivikosta, toisessa taas ruumis on haudattu kirjan nimen mukaisesti hiljaisuuteen. Merenpohjaan. Murhaaja kävi ilmeiseksi jo hieman ennen loppua, mikä ei haittaa toki millään lailla. Mukava leppoisa perusdekkari tämäkin.

Mutta nyt täytyy sanoa, että näissä parissa viime kirjassa, jotka menevät tosin sekaisin, toinen Petäjäjämäki ja toinen Takamäki ja kumpikin suomalaisia mieskirjailijoiden luomuksia... ja sitä ennen oli joku käännösdekkari... näissä kaikissa on käytetty kieliopin vastaisesti muotoa "maistuu hyvälle". Kiinnitin huomiota siihen siksi, että minulta itseltä tulee luonnostaan tuo väärä muoto, eikä oikea "maistuu hyvältä". Tiedän silti, miten on oikein sanoa, mutta kun se ei istu suuhuni. Nyt kielioppia on päivitetty sen verran, että tällä hetkellä kummallakin sanontatavalla on lainsuoja. Erikoista silti, jotenkin olettaisi kirjailijan olevan kielenkäytön ammattilainen ja käyttävän sitä aitoa alkuperäistä taivutusta. 

Jarkko Sipilä; Mies kuumasta

 Mies kuumasta on ihan perusdekkari, taattua poliisityötä kannesta kanteen. Eta-terroristi on saapunut Suomeen uuden henkilöllisyyden turvin, tulee ruumiita, löytyy riihikuivaa rahaa matkalaukuittain ja tätä tallaista näin. Peruskauraa. 

Anu Patrakka; Kuolet vain kahdesti

 

Edellinen Rui Santos -sarjan dekkari ei auennut minulle ihan täysin, olin sitä lukiessani jotenkin hämmentynyt. Mutta nyt opin pitämään tästä Portugaliin sijoittuvasta dekkarisarjasta, tai sitten tämä oli muuten vaan paljon parempi kuin Syyllisyyden ranta. Valitettavasti en ole saanut käsiini sitä ensimmäistä osaa, mutta aion lukea sen heti kun mahdollista. Sekä sarjan loput osat. Oikeastaan ihastuin tähän  sarjaan tämän osan myötä!

Kirjassa erakoitunut ja sairaalloisen lihava nainen saa surmansa. Erikoista vain on, että hänet on tapettu kaksi eri kertaa. Onko murhaajiakin kaksi vai mistä tällainen omituinen tapahtuma  voi kertoa? Naapureita haastattelemalla käy ilmi, että kuollut nainen on ollut oikea hirmu eläessään. Kaikilla on jotain hampaankolossa tätä vastaan. Rui Santos selvittää rikosta Rita Pereiran ja Silvan kanssa. Nämä poliisit ovat tulleet jo läheisiksi. Kuin ystäviksi. Toivon kovasti, että tämä sarja jatkuu pitkään, nyt kirjoja taitaa olla ilmestynyt viisi kappaletta.