Douglas Preston & Lincoln Child; Kuoleman naamio

 Voi mikä kauhea harmi tämän kirjan lukeminen oli, nimittäin olen lukenut tämän jo aikaisemminkin, mutta, onneton, unohtanut kirjoittaa kirjasta tänne blogiin! Ja juuri siitä olen lykännyt Pendergast-sarjan lukemista, kun olen ollut ihan sekaisin mikä kirja seuraavaksi olisi ollut vuorossa. No, se ei ollut tämä, mutta luin tämän nyt uusiksi, vaikka muistin ihan hirveän tarkkaan kaiken mitä kirjassa tapahtuu. Kirjan onni on se, että se on niin mahdottoman hyvin kirjoitettu, ettei uusintakierros haitannut hirveästi. Miten ihmeessä voin unohtaa kirjoittaa kirjasta. Mieleen tulee, olenko samalla tavalla unohtanut muitakin kirjoja ja olisi tosi mielenkiintoista tietää, milloin tämän olen lukenut (joskus syksyn 2016 jälkeen, koska silloin käsissäni oli tämän sarjan edellinen kirja). Onneksi nyt olen viimein selvillä vesillä ja voin jatkaa sarjaa turvallisesti.

Kuoleman naamiossa Nora Kelly ja William Smithback viettävät hääpäiväänsä, kun heidän asuntoonsa hyökätään ja Smithback saa surmansa. Valvontakamerat paljastavat murhaajan. Ongelma vain on se, että kyseinen pahantekijä on kuollut jo 10 päivää sitten. Tätä mysteeriä FBI:n agentti Pendergast alkaa selvittää New Yorkin poliisin murharyhmän komisario Vincent D’Agostan kanssa. Jäljet johtavat keskelle Manhattania hylätylle maalle, jossa omituinen voodoohon perustuva uskontoryhmittymä uhraa eläimiä. Voodoo- ja zombi-jutut menivät ihan pikkuisen yli, joten tämä ei yltänyt ihan sarjan alkupään kirjojen tasalle. Mutta kuten sanottua, niin taitavasti kirjoitettua (ja suomennettua!), että mielellään jaksoi lukea.

Nilla Kjellsdotter; Kivipuiston tyttö

 Kivipuiston tyttö aloittaa uuden Murhia Pohjanmaalla-dekkarisarjan, jossa vaasalainen etsivä Mija Wadö ratkoo murhia. Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen ja lievästi kliseinenkin, sillä varsinkin pohjoismaalaisten dekkarien tapaan tässäkin kuljetettiin kahta eri tarinaa, josta toisen päähenkilö oli vain hän. Vasta lopussa paljastettiin tämä salainen henkilöllisyys ja se tuli aika yllätyksenä, vaikka kirjassa selvästi oltiin viitattu rivien välissä asiaan jo aiemmin.

Kirjan alku on hurjan jännittävä; talvipakkasessa hortoilee vähäpukeinen teinityttö nääntyneenä ja kylmettyneenä. Tyttö ei puhu mitään, mutta hän on selvästi kokenut kovia ja hänessä on sitomisen jälkiä. Toinen mysteeri on kuuluisan diabetes-tutkijan murha. Mies löydetään kotoaan kuolleena, perhe on matkustanut pois, eikä kenelläkään pitäisi olla mitään tätä kunnon perheenisää vastaan.

Kirjassa paljastuu nuorten tyttöjen hyväksikäyttöä ja kaikkea iljettävää, mutta näillä asioilla ei mässäillä ylettömästi, joten kirja sopii herkemmällekin lukijalle. Mitään verta ja suolenpätkiä tai pahoinpitelykohtia ei avata kirjan sivuilla. 

Suurenmoinen nippeli-seikka löytyi kirjan sivuilla jo alussa, tästä en meinannut päästä yli! Joulu lähestyy ja Mija toteaa ihmisten ikkunoissa olevan suosittuja Usko, toivo ja rakkaus-jouluvaloja. Siis mitä ihmettä? En ole koskaan kuullutkaan tuollaisista, enkä koskaan nähnyt niitä kaupoissa. Googletettuani kuvahaulla sain muutamia osumia, mutta ei ole varmaan kovin yleinen valosarja Suomen oloissa? Ilmeisesti jotain hyvin pienen ruotsinkielisen alueen ominaispiirteitä. Eikä muuten  ole edes kovin kauniita jouluvaloiksi, vaan aika kolhoja.

Seppo Jokinen; Koskinen ja taikashow

 

Komisario Koskisia sieltä sarjan alkupäästä. Kirja on julkaistu vuonna 1999. Koskinen ja taikashow on vähän erilaisempi Koskis-dekkari, sillä tässä hypätään Ruotsin risteilylle ja kiertävän taikurin mukaan laivalle. Koskinen on "lomalla" eikä silti pysy erossa murhatapauksista. Aikaisempi taikurin avustaja on tehnyt itsemurhan ja heittäytynyt junan eteen. Sattumalta Koskinen tutustuu tähän Mister Magic -nimiseen estraditaiteilijaan. Oma avioliitto natisee liitoksissaan, on vain helpotus päästä välillä pois kotoa. Pahaksi onneksi Koskinen joutuu itsekin epäillyksi laivalla sattuneesta murhasta.

Kirjassa käsitellään myös toista surmatyötä, lähinnä kollegan Pekin toimesta. Nuori mies löytyy surmattuna ja jostain kumman syystä tämän taskusta löytyy lappu, johon on kirjoitettu Koskisen vaimon yhteystiedot. Tämä on muuten mielenkiintoinen sattuma: 10 - 15 kirjaa myöhemmin näin tapahtuu jälleen. Siipirikkoiset -kirjassa surmatun taskusta löytyy niin ikään lappu, johon on kirjoitettu Koskisen yhteystiedot. Mitä tästä opimme? Kannattaa välttää kantamasta taskussa lappuja, joissa on ihmisten osoitteita ja puhelinnumeroita, koska silloin todennäköisesti tulee surmatuksi.

Camilla Grebe; Ajasta ikuisuuteen

 Huikean jännittävä, koukuttava ja ahnehdittava, mutta ei silti ihan Greben parhaita. Silti kaikkea noita luettelemiani ylisanoja. Kirjan päähenkilö on Lykke, joka pidätetään. Hän ei suostu kertomaan mitään kenellekään muulle, kuin jo aikaisemmissa kirjoissa esiintyneelle poliisi Manfred Olssonille. Miksi? Mitä tapahtui 8 vuotta aiemmin, jolloin Manfred tutki Lykken perheen kesänvietossa tapahtunut murhaa? Murhaa, josta Lykken perheenjäseniä syytettiin. 

Poikkeuksellisesti aavistin murhaajan jo kirjan alkusivuilla, yleensä en koskaan arvaa murhaajaa enkä edes halua arvuutella. Oli tämä vaan hyvä. Sarjan edellinen osa on vielä lukematta.

Terhi Tarkiainen; Pure mua

 No heh. Olipas vampyyritarina. Ihan hauska, ilahduttava, eriskummallinen. Kirjan päähenkilö on Anna, joka saa 30-vuotislahjaksi vanhemmiltaan vampyyrin. Se toimitetaan kotiin häkissä opaskirjasen ja veriannos-tetrojen kanssa. Ei kyllä olisi voinut uskoa, että tämänkin tarinan saa oivaltavasti ympättyä yhteen Suomen vuonna 1918 tapahtuneen punakapinan kanssa. En tiedä oliko se mielestäni niin hyvä ratkaisu - olisihan tämän voinut ympätä yhteen vaikka alkoholin kieltolain kanssa tai no... johonkin muuhun vähän epäpoliittisempaan aiheeseen ja vaiheeseen. Hyvin erikoinen kirja joka tapauksessa. Ilahdun aina, kun joku keksii jotain muista poikkeavaa. 

Camilla Grebe; Varjokuvat

 

Varjokuvat on neljäs osa Camilla Greben dekkari-sarjaa. Tässä elettiin kolmen eri sukupolven aikaa ja jokaisen päähenkilö oli naispoliisi. Heillä kaikilla ja tutkittavilla rikoksilla oli jotain yhteistä, jokin jatkumo nykypäivään. Ensimmäinen naisuhri ristiinnaulitaan lattiaan nuonna 1944,  seuraavat vastaavanlaiset murhatapaukset tapahtuvat vuosina 80 - 90 -luvuilla, ja lopulta vielä nykypäivänä. Kirja oli mielenkiintoinen ja juoni koukuttava, mutta jotenkin en päässyt ihan täysin nais-päähenkilöiden sisään. He jäivät hieman etäisiksi. Kirjassa käsiteltiin paljon myös naisen asemaa työelämässä, kyllä esiäitimme vuosikymmenien takaa ovat saaneet kestää valtavaa painostusta ja syrjintää työelämässä. Eihän se yllätyksenä tule, mutta aina sitä ajattelee kun kirjoissa asiaan paneudutaan. Ajatelkaa nyt; naispoliisi vuonna 1944. Poliisisisar. Mikähän Suomessa vastaavan titteli on ollut? Kuvittelen että jokusia nais-poliiseja on Suomessakin pakko olla ollut, vaikka ei varmasti montaa.

Antti Tuomainen; Majavateoria

 Vakuutusmatemaatikko ja seikkailupuiston pyörittäjä Henri Koskinen seikkailee kolmannessa romaanissaan. Taas tulee ruumiita tahattomasti ja vähemmän tahattomasti. Henri itse on saavuttanut seesteisen tai ei-niin-seesteisen elämänvaiheen parisuhteen vakiintuessa ja uusio-isänä osallistuu (jälleen kerran) vapaaehtoisesti tai vähemmän vapaaehtoisesti isä-kerhoon. Pahikset lyövät kapuloita rattaisiin kilpailevan seikkaulupuiston avulla. Moottorikelkkailija oli huippu, ja matka senkun jatkuu... Ihan mahtava persoona tuo Henri Koskinen.

Jarkko Sipilä; Kosketuslaukaus

 Kosketuslaukaus on sarjansa ensimmäinen Takamäki-dekkari. Hyvin suoraviivaista,  asiapitoista ja vähän kuivakkaakin, poliisitutkintaa. Tapahtumaketju alkaa siitä kun poliisin liikenneratsiaan ajaa pakettiauto, jonka tavaratilasta löytyy ruumis. Murhattu on eduskunnan pääsihteeri Teuvo Hassinen. Politiikkaa, lahjontaa, ilotyttöbisnestä ja kiristystä. 

Ja sitten kieliseikka: kirjassa käytettiin paljon sanaa maasutus. En ollut koskaan ennen kuullut sanaa! Se tarkoittaa lahjontaa ja sanan juuret Venäjällä. Siksi erikoista, että sanaa kuulemma käytetään enemmän Länsi-Suomessa, Tampereella ja Turussa eikä suinkaan täällä idässä, josta sana on lähtöisin. Hyvin erikoinen sana.

Niina Repo; Anteeksianto

 Kirjan perhe ostaa paritalopuolikkaan ja talo todetaan täysin mädäksi ja kosteusvaurioituneeksi. Tästä alkaa helvetti, joka koettelee kaikkia perheenjäseniä. Myyjä ei tunnusta pimittäneensä tietoa eikä suostu korvaamaan mitään. Hirveä tilanne. Olen yleensä ajatellut asiaa toisinpäin: yleensä myyjä on aina lopulta se joka joutuu kärsimään, kun nykyään myyjä tuntuu olevan vastuussa kaikesta ja korvausvelvollisuus jatkuu vuosikausia. Eikä edes lauseella "purkukuntoinen" pääse pälkähästä, kun lakimiesten mukaan ostajan ei voida olettaa tietävän mitä purkukuntoisella tarkoitetaan. Mutta että näköjään toisin päinkin voi käydä, vaikka sitä on vaikea uskoa. Kirjassa seurataan myös perheen tyttären kasvua tyttölapsesta murrosikäiseksi ja jälleen kerran muistan ajatelleeni, miten ihmeellistä yleensä on, että minä ja kaikki me muut aikuiset, olemme selvinneet elävinä murrosiästä. Tämä oli tällainen selviytymistarina, herkullista kauhistelua.

Seppo Jokinen; Siipirikkoiset

 Oho, jo 26. Komisario Koskinen! Itse olen lukenut niitä vasta kymmenen. Aluksi en pitänyt sarjasta ihan hirveästi, kun pakkomielteeni mukaan halusin aloittaa sieltä sarjan alusta. Siihen kyllä ihan selvästi vaikutti kirjojen vanhentuneet asiat. Nyt kun olen pakosta luopunut järjestyksessä lukemisesta, enkä oikein saa käsiini kuin näitä uusimpia, niin viihdyn sarjan parissa oikein hyvin. Siipirikkoiset kuuntelin äänikirjana. 

Kirja alkaa siitä, kun lintutornilla bongailleet lintujen tiirailijat tekevät karmean löydön. Metsän laidassa makaa kuollut mies. Koskinen hälytetään paikalle, kun miehen taskusta löytyy Koskisen yhteystiedot. Vaikuttaa siltä, kuin murhattu olisi ollut tulossa tapaamaan Koskista. Tämän kuolemantapauksen lisäksi kirjassa seurataan kahden nuoren  tarinaa. Kummallakin on ongelmia ja kohtalo saattaa heidät yhteen ja lopulta myös poliisin.

Viveca Sten; Kaikessa hiljaisuudessa.

 Kaikessa hiljaisuudessa on jo 10. osa Sandhamin murhia. Ystävykset; poliisi Thomas Andreasson ja talousjuristi Nora Linde ovat hieman tukkanuottasilla tässä osassa. Kun lähisaaresta löytyy luita, Nora työntää nenänsä tutkintaan ja mahdollisesti saattaa itsensä jopa vaaraan. Poliisikin on epätietoinen kenelle luut kuuluvat. Siksi usean eri kadonneen ihmisen menneisyyttä aletaan tutkia. En pitänyt kauheasti siitä suunnasta, johon Nora on luisumassa tässä romaanissa. Haluan pitää romaanihenkilöt hieman enemmän ihanteellisina. Kirja on kuitenkin hyvin nopeasti luettava, jännittävä ja mukaansatempaava.

Danielle Steel; Petos

 Petos oli kyllä yksi tämän vuoden huonoimpia lukemiani kirjoja. Ei sentään niin huono, että olisin jättänyt sen kesken, mutta sellainen läpi-rämmittävä räpellys kylläkin. Suoraan sanottuna aika hirveä. Päähenkilö on Tallie Jones, huippuelokuvien ohjaaja, satumaisen rikas ja satumaisen kaunis ja satumaisen menestynyt ja satumaisen... voi plääh. Kirjan ensimmäiset neljä lukua muistuteltiin koko ajan, että Tallie on upea kaunis seksikäs ilmestys, vaikka käyttää vain halpis-tennareita, eikä harjaa hiuksiaan ja pukeutuu vanhoihin farkkuihin ja virttyneeseen t-paitaan. Kun taas Tallien ihana seksikäs upea avustaja ja ystävä on yhtä kaunis, mutta pukeutuu häkellyttävän kalliisiin muotiluomuksiin. Ja sitten samaa muistuteltiin seuraavassa luvussa. Ja sitä seuraavassa. Ja sitä... Mutta rikkauksista ei ole iloa, jos lähipiiristä joku pettää. Kun tilintarkastuksessa käy ilmi, että joku on kavaltanut Tallien rahoja ja vuosikausia. No niin... ja sitten mentiin. Höttöä. Sitä.

Jarkko Sipilä; Valepoliisi

 Tämä on Takamäki-sarjan 13. kirja. Ihan ok jännäri, mutta kuuntelin tätä äänikirjana ja jotenkin keskittyminen on silloin hankalaa. Varsinkin kun tulee useamman päivän tauko kirjaan. Sitä aivan onnellisesti unohtaa, mitä ihmettä kirjassa on oikein aiemmin tapahtunut. Tässä oli muutama murhatapaus ja maahanmuuttajaterroristeja. Yksinkertaisesti menin ihan sekaisin, kuka teki ja mitä teki. En ehkä muista murhaajaa ollenkaan, toisen murhatun sentään muistan. Vai hetkinen, oliko murhjattuja vielä enemmänkin? Mutta niin, kuuntelemalla ei vaan pääse yhtä hyviin lopputuloksiin, kuin itse lukemalla.

Tuija Lehtinen; Väärä vainaja

 Kirjalla oli kyllä eri hauska juonen aloitus: Jennin kummitäti on kuollut, mutta vainajan tuntomerkit eivät pidä paikkaansa. Ruumis on jonkun ihan vieraan ihmisen. Tästä kiinnostuu myös ex-poliisi Erja Repo. Herkullisesta aloituksesta huolimatta kirja jää vähän köyhäksi ja laihaksi. Erja Repo on ihmisenä vastenmielinen, omia teitään kulkeva ihmisvihaaja saa olla, mutta ei ilkeä vain ilkeilyn vuoksi. Erjan ynseys oli tekemällä tehtyä. Mukavaa päähenkilössä on palapeli-harrastus. Itse olen intohimoinen palapelien tekijä ja jaan kyllä päähenkilön kanssa tämän addiktion. Miten mahtavan rentouttavaa palapelien kokoaminen onkaan!

Timo Sandberg; Vainooja

 Ja sitten heti edellisen perään seuraava Heittola-dekkari. Sandbergin sarja on jo 7. kirjassaan. Tämä oli hieman parempi kuin Kalmankokko. Vakuuttava, vähän ahdistavakin. Kirjassa oli vastenmielinen uskonlahko, joka alisti tietenkin jäseniään ja varsinkin naisia. Kuinkas ollakaan. Heittolan oma romanssi Tarun kanssa on nyt todella kriisissä, mustasukkaisuus riivaa, eikä ihan suotta.

Metsästä löytyy nuori nainen. Pahoinpideltynä ja raiskattuna. Kirja on aika seksuaalis-sävytteinen, minulle vähän turhan paljon. Tarina ja juonen kulku on silti oikein jännittävä.