Anna Quindlen; Vuodet kuin kuiskaus

Tartuin tähän Q-kirjaan kansikuvan perusteella. Ihan söpö, eikös. Tarina alkaa siitä, kun huoltomiehenä työskentelevä ja vankilasta päässyt Skip löytää portailtaan vastasyntyneen vauvan pahvilaatikossa. Kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta. Tarina jäi kuitenkin vähän ohueksi ja kirjan hahmot vieraan tuntuisiksi. Aiheesta olisi voinut saada irti enemmänkin. Nyt ei oikein menty mihinkään ääripäihin eikä herkullisiin syvyyksiin. Kiva pikku tarina ja se siitä, mutta en olisi jäänyt yhtään mitään paitsi, vaikka olisin jättänyt tämän lukematta.

Outi Pakkanen; Ruohonleikkaaja

Olen aina pitänyt Pakkasen jännitysromaaneista ja tämä ei ollut mikään poikkeus. Pakkanen kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä, jossa kaikki on paikallaan. Tämä on niin taattua laatua ja peruskauraa, että en osaa muuten kuvailla.Tykkään tykkään, miten tällaisesta kukaan voi olla tykkäämättä.

Haluaisin lukea kaikki Pakkaset, mutta ainoa ongelma on nyt se, että en millään muista onko joukossa vielä lukemattomia.  Ehkä uusimmissa on. Ellen sitten aloita uusintakierrosta näistäkin.

Aakkoshaasteen P on nyt luettu sekin.

Aulikki Oksanen; Isosisko ja pikkuveli

Lähdin lukemaan Isosisko ja pikkuveli -kirjaa innoissani ja ahmien, kuten yleensäkin hyvien suomalaiskirjoittajien kirjoja. Odotin ja toivoin suurta tarinaa, joka huumaisi minut täysin. Luin kirjan melkein laittamatta sitä käsistäni pois, toivoin niin kovasti. Ja sitten pettymys ja lässähdys. Täysi hölmistyminen. Miten tämä nyt näin loppui, miksi tässä ei kerrota miten kävi ja ihan turhaanko nyt olin liikuttunut ja itkenyt joissain kohdissa. Hirveästi jäi kysymyksiä ja tyhjää. Kun tästä olisi voinut tulla niin paljon enemmän. No, olihan itse lukukokemus nautinto. Mutta miksei vielä vähän lisää? Minkä ikäinen päähenkilö missäkin luvussa oli, seurusteliko, oliko kihloissa, miksi jätti opiskelun kesken, missä oikein harrasti musiikkia, miksi lyöttäytyi työväenliikkeen musiikkipiireihin mukaan. Mihin pikkuveli kuoli, mihin?? Mitä kävi muille pikkuveljille. Miksi miksi miksi. Tosi ärsyttävää. Miksei näitä asioita voi kertoa, vaan kaikki langat jätetään auki! Päähenkilön sielu ja tunteet eivät avautuneet yhtään.

Ja vaikka yleensä pidän lapsuudenkuvauksista, niin tässä sellainen ei ollut parhaimmillaan kirjan alussa, vaan jotenkin töksähteleväistä.

Pitänee lainata lisää Oksasta, en tiedä oliko tämä tosiaan ensimmäinen lukemani häneltä, en muista. Jospa Oksasen tyyli aukenee useamman kirjan myötä.

Veijo Meri; Manillaköysi

Manillaköysi lasketaan kai klassikoksi. Mainio pieni välipalakirja ollakseen sellainen. Kuvittelin, että olen tämän joskus nuoruudessa lukenut, vaan enpä ollutkaan tai sitten olen onnellisesti unohtanut koko kirjan. Nämä juoni juonessa -kirjat eivät oikein ole minua varten. Tarkoitan sellaisia, joissa on yksi kehysjuoni kannesta kanteen, mutta sen sisällä kerrotaan tarinoita tai muuten versoaa pikkuisia omajuonisia lukuja ja juttuja. Minua häiritsee kauheasti yhden juonen keskenjättö, edes hetkeksi. Ja huolestuttaa, kun en pääse heti selvittämään "pääjuonta". Ärsyttävää =). Ehkä minulla on keskittymishäiriö, varmaan työstressin aiheuttama sellainen.
Muuten mukava hieman kieli poskessa -kirja, jolla ihan varmaan joo on paljon syvällisiä moniselitteisiä merkityksiä. Tätä kirjaa varmaan voisi analysoida tunteja, päiviä ja viikkoja. Mutta joskus on ihan mukava lukea tällainen kirja ihan vain niin, että se kertoo juuri sen, mitä siinä lukee.
Tavallaan pistän tämän kyllä sarjaan Kirjat, jotka jokaisen täytyy joskus lukea. Se nyt ei keneltäkään ole pois, tämän kun lukee puolessa päivässä. Sanotaan vaikka niin, että yleissivistykseen kuuluu tuntea tämä tarina. Eli hyvä kun tulin lukeneeksi, vaikkakin näin myöhään.

Eppu Nuotio; Peiton paikka

Heh, minulta meni aika kauan aikaa, ennen kuin tajusin mistä tuo kirjan nimi Peiton paikka tulee. Hykerryttävän hauska idea. Ja niin oli kirjakin.Tai siis ei hauska, sen verran hurjaa tragiikkaa tämä oli, mutta lukuelämys oli valtava. Taas lapsuuskuvaus, niitä rakastan! Ja taas mahtava ajankuva, ihan mahtava.
Lapsen ja äidin symbioottinen suhde se ei aina olekaan ihan itsestäänselvä. Tässä kirjan päähenkilön äiti oli mieleltään jotenkin vaurioitunut ja se sitten tietysti vaikutti koko perheeseen. Hm, näistä herää kyllä aina vaan pahempi uteliaisuus, minä haluaisin tietää miksi joku tekee niin tai näin. Ja mistä johtuu esim. tässäkin äidin "häiriöt" tms.
Tämä oli aakkoshaasteen N.

Annamari Marttinen; Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

En ollut ennen kuullutkaan Annamari Marttisesta, mutta jossain blogissa oli kirja-arvostelu ja kaipasin M-kirjainta aakkoshaasteeseeni. Tein hyvän valinnan. Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä on erään avioliiton tarina, oikein tosi ja aito ja paljas tarina intohimosta, pettämisestä ja siitä miten parisuhde voi väljähtyä perheen perustamisen jälkeen ja kun kumppanista karisee kaikki salaperäinen uutuudenviehätys.
En voi olla samaa mieltä kaikesta kirjan kanssa, mutta paljon tässä on mukana totuutta ja se oli miellyttävästi saatettu kirjalliseen muotoon. Ja yhden totuus ei välttämättä ole toisen totuus.
Missään muussa kirjassa ei varmaan mainita pitsirintaliivejä yhtä usein kuin tässä. Olisi pitänyt tehdä tukkimiehen kirjanpitoa jokaisesta maininnasta. Huvittuneena, mutta hyväntahtoisesti, mietin onkohan kirjailijalla jokin pitsirintaliivi-fetissi =).
Positiivinen huomio: vaikka kirjan tarina on pitkälti intohimoa ja seksuaalista vetovoimaa täynnään, niin varsinaisilla seksiaktikohtauksilla ei turhia lätistä. Nykykirjojen joukosta ei tahdo seksitöntä kirjaa valitettavasti löytää. Yleensä en voi sietää kirjojen kiintiöseksiä.

Åsa Larsson; Musta polku

Pidin tästä Larssonista enemmin, kuin kahdesta aikaisemmasta (Aurinkomyrsky ja Sudentaival), toivottavasti tämä tarkoittaa sitä, että Larsson paranee kirja kirjalta. Musta polku oli dekkarina vain kohtalainen, mutta tämän sisällä oli pieniä juonenpoikasia, aivan kuin vauva-romaaneita, jotka olisivat kasvaessaan voineet tulla äiti-opustaankin paljon upeammaksi. Pidin tästä kirjasta todella. Aakkoshaasteen L -kirjain.

Eeva Joenpelto; Uskomattomia uhrauksia

Vaikka Eeva Joenpelto on yksi lempikirjailijoistani, niin hänen viimeiseksi työkseen jäänyt Uskomattomia uhrauksia, ei valitettavasti maistunut minulle. Tämä oli niin… nykyaikainen. Arkipäiväinen. Joenpellolle tyypillinen flow puuttui kokonaan, mutta eihän se nyt ole tietenkään mikään ihme. Ei kukaan pysty mahdottomiin. 

Mitähän ne kirjan nimen mukaiset uskomattomat uhraukset tässä kirjassa muuten olivat? Odotin läpi koko kirjan, että se aukeaisi minulle ja lopulta olin jo varma, että lopussa kiitos seisoo ja joku iso uhraus sieltä paljastuu, mutta ei mitään. Muuten kirja kyllä parani hieman loppuaan kohden.

Taidan jossain vaiheessa lukea kaikki varhaisemmatkin Joenpellot uudelleen läpi, koska edellisistä kerroista on aikaa varmaan jo parikymmentä vuotta. Ja ne ovat taattua laatua!

Jos menisin suosittelemaan Joenpeltoa jollekin toiselle, niin suosittelisin kaikkia muita romaaneita, mutta en tätä.

Marian Keyes; Lucy menee naimisiin

K-kirjaimen kanssa ei käynyt oikein hyvin. Hyllyt pullistelisivat tavallistakin tavallisempaa K-kirjaa ja sitten minä menen valitsemaan niiden kaikkien joukosta tämän kaikkien aikojen pohjanoteerauksen. Eikä minulla ollut vaihtoehtoista Koota. Okei, olisin ehkä muutenkin lukenut tämän läpi, koska teen sen vaikka hampaat irvessä, jos en muuten. Periaatteesta.

Äitini nimittää näitä naisten romanttisia hömppäkirjoja missiromaaneiksi, joten käytän nyt samaa sanaa. Lucy menee naimisiin oli missiromaaneista kaikkein kurjimpia. En tiedä oliko tässä mitään hyvää. Kirjan nimikin oli ihan kauhea.

Jos tässä oli juoni, niin se oli aika olematon, Sitä Oikeaa metsästetään (säästäkää minut tältä!) ja lopulta löydetään, mutta tietenkin vasta kun on käyty läpi vääriä vaihtoehtoja. Hohhoijaa. Päähenkilö on tyhmä, hänen ystävät ovat omituisia, miehet ovat pettureita, paitsi Se Oikea, jota ei tunnisteta Oikeaksi ennen kuin kirjan lopussa.

Yksi palkinto tälle kirjalle kuitenkin menee: kamalin kansikuva kautta aikojen, vai mitä sanotte tästä:

Olli Jalonen; Poikakirja

Poikakirja oli lämminhenkinen lapsuudenkuvaus kaikessa traagisuudessaankin. Koulukiusaaminen, hirviömäinen opettaja, erilaisuus, abortti, kuolema… nämä kaikki otettiin vastaan niin kuin ne eteen tulevat, eikä kirjan päähenkilön mielestä niitä kannata märehtiä sen enempää. Mitä niistä turhia traumoja kehittämään, elämä menee omia polkujaan ja helpoimmalla pääsee, kun seuraa vierestä eikä liikaa hötkyile. Lukijana huomasin välillä omien tunnetilojeni lähentelevän kauhuakin. Vaikuttavaa ja koskettavaa.

Kirjan perhe oli uskomattoman vahva ja turvallinen perusta, jossa keskenkasvuisen lapsen on hyvä olla. Ilmankos kaikki vastoinkäymiset on mahdollista kestää.

Yleensäkin tykkään lukea lapsuudenkuvauksia, tämä Poikakirja oli vielä harvinaisen onnistunut sellainen. Ja tämä ajankuva, siitä tykkäsin! Voin suositella ihan kaikille.

Aakkoshaaste on siis edennyt jo J-kirjaimeen.