Peter James; Sydänkäpyseni

Lapsettomuudesta kärsivät Tom ja Charley ostavat idyllisen ja ränsistyneen myllytalon maalta. Pian Charleysta alkaa tuntua, että hän on ollut talossa ennenkin, vaikka tietää samalla aivan hyvin, että ei ole koskaan käynyt siellä. Talo alkaa kummitella Charleyn mielessä. Avioliitossakin on ongelmia. Kylällä tapahtuu selittämättömiä kuolemia.

Tämä oli hyytävää rehellistä kauhua kannesta kanteen, ihanan reipasta trilleriä. Minulle tuli tästä kovasti mieleen Ira Levinin kauhuklassikko Rosemaryn painajainen. Siinä muuten romaani, joka kannattaa myös ehdottomasti lukea! Ja katsoa samanniminen Roman Polanskin leffa. Sydänkäpyseni–kirjassa oli samanlainen kutkuttavan karmiva fiilis. 

Ruokalajina Sydänkäpyseni on... kokolihapihvi. Raakana ja verisenä.

Marian Keyes; Naura, Clare, naura

Voi apua tätä paskaa. Kyllä nyt homman nimi on niin, että melkein kaikkea minä olen pystynyt lukemaan, huonojakin kirjoja vaikka väkisin hampaat irvessä, mutta Naura, Clare, Naura -romaanissa olen kohdannut voittajani. Tiesin suunnilleen, mitä tuleman pitää, olen aikaisemmin lukenut yhden Keyesin, mutta kuvittelin tämmöisen löyhäpäisen kesähötön sopivan lomapäiviin. Ainahan romanttinen rakkaustarina naisen kesään mahtuu? No nyt ei mahtunut. En ole varmaan kymmeneen vuoteen jättänyt kirjaa kesken, joten tämän täytyy olla huonoin kirja ainakin kymmeneen vuoteen.

Ja mikä kirjassa ärsyttää?

Pahin kaikista on Keyesin tapa kirjoittaa ns. nokkelasti. En inhoa mitään muuta niin kovasti, kuin nokkelaa, viisastelevaa ja nopeaa ilkikurista tekstiä. Se on niin kuvottavaa lukijan kosiskelua ja itsensä esille tuomista, että alan voida pahoin. Kirjoittaja tekee itsestään nolon ja säälittävän. Minulle tulee sellainen tunne, että kirjoittaja kuvittelee olevansa jotenkin ainutlaatuisen terävä sukkelasanaisuudessaan. Mitä hän ei mielestäni ole. Tosin tämä on Keyesin ensimmäinen romaani, mahdollisesti jälkimmäiset ovat parempia.

Toinen vastenmielinen seikka on kirjailijan tapa puhutella lukijaa, tämä onnistuu minä-muodossa (joka jo itsessään on yksi turn-off) tyyliin: ”olin ollut Hirmuvalta-Clare, mutta kerron siitä teille joskus toiste”.

Kolmas häiritsevä asia on epäuskottavuus. Clare on juuri synnyttänyt vauvan ja sitten aviomies jättää hänet. Clare vauvoineen muuttaa vanhempiensa luokse suremaan. Vauva on siis vastasyntynyt, mutta tästä huolimatta vauva unohtuu arjesta kokonaan. Perhe laittaa ruokaa keittiössä, käy kaupassa, juopottelee, riitelee yms, mutta vauvasta ei puhuta mitään. Vauva jää jonnekin toiselle puolelle taloa yksin nukkumaan (!) kun muu perhe kestitsee päivällisvieraita. Onkohan Keyes itse äiti, onko hän hoitanut vastasyntynyttä vauvaa...

En jaksa. Aloitin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten ja jätin sen kesken lukeakseni ensin Matti Rönkää, sitten Ihmeiden kabinetin … nyt kun kolmannen kerran tartuin keyesiin, niin pääsin sivulle 130. Enempään en kykene.

Tsekkasin nopeasti jonkun muun blogin läpi ja totesin, että jossain tätä kirjaa on ihan oikeasti kehuttu. Niin erilaisia lukijoita meitä on, mikä on tietenkin rikkaus! Olisikin tylsää ja yksitoikkoista, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.

Mitä ruokaa tämä kirja sitten olisi? No silliä ja perunaa tietysti. Kuulostaa varmalta ja turvalliselta kotiruualta ilman temppuilua, mutta sillihän on ihan kamalan makuista!!

Douglas Preston & Lincoln Child; Ihmeiden kabinetti

Sonja haastoi minut blogissaan rakastumaan kirjaan ja hyvän kirjan oli minulle valinnutkin:  Ihmeiden kabinetin. Tämä oli minulle ihan vieras ja kauhistuin, kun tajusin, että kyse on 650 –sivuisesta opuksesta. Miten dekkarista saa 650-sivuista? No kyllä vaan sai, eikä hetkeäkään ollut sellainen fiilis, että tässä olisi ollut mitään liikaa. No, melkein ei hetkeäkään.

Pendergastin hahmo FBI-etsivänä on ihan erilainen, kuin kenenkään muun. Välillä mietin, onko tämä etsivä tottakaan, vai joku harha.

Juoni menee lyhyesti niin, että Manhattanilla tehdään rakennustyömaalla ruumislöytö. 36 vainajan jäänteet löydetään kaivauksista. Poliisin, tutkijoiden ja museoviraston kanssa on kaikenlaista skismaa siitä, miten asiaa pitää tutkia vai pitääkö ollenkaan. Omalaatuinen agentti Pendergast innostaa tutkintaan mukaan Nora Kellyn luonnontieteelliseltä museolta ja tämän lehtimies-sulhasen sekä hairahtaneen poliisi-rukan.

Ruumiita tulee lisää. Kuka jatkaa yli sata vuotta sitten alkanutta murhasarjaa, kuka on Kirurgiksi tituleerattu tappaja? Loppuhuipennus on aika lennokas. Liian lennokas vai ei… se on ihan lukijasta kiinni =).

Verta ja suolenpätkiä on reippaasti ja melko kuvottavia kirurgisia toimenpiteitä esitellään tarkasti. Mielenkiintoista ja aika karmivaa.

Pendergasteja tulen lukemaan lisää. Google tiesi huhuta, että vaikka Ihmeiden kabinetti on ensimmäinen suomennettu Pendergast –romaani, niin näitä olisi ilmestynyt alkukielellä muutama aikaisemminkin. Höh. Olisi ollut kiva saada nekin suomeksi! Olikohan  mystistä Pendergastin hahmoa niissä avattu enemmän… Ainakin kirjassa tunnuttiin viittaavan joskus menneisiin tapahtumiin ja vähän ärsytti, kun niistä ei nyt ollut mitään hajua.

Matti Rönkä; Hyvä veli, paha veli

Vihdoin pääsin treffeille Viktor Kärpän kanssa, mikä ihana mies! Röngät ovat kirjastossa kai aika suosittuja, olen helmikuusta asti yrittänyt metsästää tätä turhaan. Haluan lukea Viktor Kärpän seikkailut oikeassa järjestyksessä, eikä mikään muu ole kelvannut. Niin pitkälle en sentään ole mennyt, että olisin kirjaa varannut. Maailma on täynnä upeita kirjoja, kyllä minulla on aikaa odottaa haluamaani. Luen sillä aikaa jotain muuta. Itse asiassa ainoa koskaan varaamani kirja on George RR Martinin Valtaistuinpeli, jonka varasin ja sittemmin lainasin kesäkuussa Amislaiselle, sille mitään lukemattomalle tapaukselle. Jos Amislainen tosiaan pyytää luettavaksi jotain kirjaa, niin silloin kannattaa toimia ja hakea vaikka kuu taivaalta.

Mutta Kärppään. Ihan taattua testosteroni-tavaraa taas jännän tarinan muodossa. Minusta on niin ihana seurata Kärpän laillisia, tai ainakin lähes laillisia, liiketoimia. Kun kaiken sen pullistelun, kukkoilun ja aggression alla piilee ritarillinen mies.

Hyvä veli, paha veli –kirjassa Suomen markkinoille on tuotu superheroiinia ja kaikki merkit viittaavat itämafiaan ja kohta niin itämafia kuin poliisikin on syyttä suotta Viktorin ja tämän veljen perässä. Eihän siinä auta muu, kuin puhdistaa oma maineensa. Asian selvittelyyn Viktorin pitää hakea vauhtia sieltä idästä, rikosmaailman silmäätekeviltä. Ja ihana huumori mukana koko ajan.

Nämä ovat oikein anti-rasisti –kirjoja. Tekisi hyvää monelle suomalaiselle avata silmät sille, miten yhtä me olemme venäläisten veljiemme kanssa. Sukua suorastaan. No, varsinkin inkeriläisten paluumuuttajien. Vaan venäjä kulkee siinä käsi kädessä. Meillä on yhteinen menneisyys. Politiikka on mitä on, sille ei tavallinen ihminen voi mitään, mutta kokemukset ovat nivoutuneet yhteen.

Mainostusta!

Tiedoksi kaikille, jos joku ei ole vielä huomannut, niin Rachellen blogista löytyy arvonta, jossa voi voittaa Läckbergin Majakanvartijan. Heti osallistumaan, kuten minä tein!

Pirjo Rissanen; Syntymäpäivä

Kun luin Rissasen Kesävieraita, en arvannut, että sille on tulossa jatkoa. Syntymäpäivä ei ihan yllä minusta tuon Kesävieraiden tasolle, mutta ihan kiva kirja tämäkin on. Rissanen taitaa olla aika varma kirjoittaja, eli mitään kovin huonoa ei voi olla luvassa. Ihan ehdottomasti aion lukea lisää Rissasta, jonka tyyliin ihastuin Kesävieraita lukiessani. Jotain vähän yliampuvaa juonen mutkaa tässä ehkä oli. Romanttista ihmissuhdeseikkailua ja pettymyksiä, menneisyyden mysteereitä ja niiden selvittelyä. Jotenkin minulle  jäi vähän nälkäinen olo; kaikki menneisyyden mysteerit eivät selvinneet.
Kesävieraissa Syrjärannan nuori emäntä Lilabella herätti ihmetystä ja kysymyksiä. Syntymäpäivässä Lilabellan tytär Kaisla selvitti lapsuuden aikaisia vaiettuja ja salattuja tapahtumia. Jotkut kysymykset saavat vastauksensa, mutta eivät kaikki. Itse Lilabella jää ihan mystiseksi hahmoksi. Salaisuuksien selvittelyn sekaan mahtuu aina romantiikkaosuutensakin.
Nämä kansikuvat vaan ovat aika rumia. En tykkää tästä kannesta ollenkaan!

Ei runokirja, vaan kirjaruno

Rachelle haastoi minut tekemään kirjarunon. Valitsin Rachellen aloittamat lauseet ja siitähän tulikin todella kaunis runo!

Jos olisin jotain kaunista
 Olisin Risteävien polkujen kahvila

Jos olisin jotain suljettua
 Olisin Tarkoin vartioitu talo

Jos olisin jotain särkyvää
 Olisin Veden lumo

Jos olisin jotain vahvaa
 Olisin Veljeni vartija

Jos olisin jotain arkista
 Olisin Punaista tomua

Jos olisin hiukan pelottava
 Olisin Kuoleman pitkä varjo

Jos olisin minä
 Olisin Unohdettujen tarinoiden kirja.

* * * 

En keksi, kenelle jatkaisin tätä eteenpäin, kun kaikki ovat varmaan jo saaneet haasteen, mutta käykää ihmeessä katsomassa Rachellen omat vastaukset!

Karin Fossum; Marraskuun neljännen vastainen yö

Ajattele tilannetta, että lapsesi katoaisi jäljettömiin. Häviäisi vain, eikä häntä löytyisi mistään poliisietsinnästä huolimatta. Ja onhan noita juttuja iltapäivälehdissä, milloin on kadoksissa karannut teinityttö, milloin taapero. Sitten etsitään poliisikoirien kanssa metsälammesta ja pyydetään yleisöhavaintoja... Varmaan moni meistä miettiikin, miltä se mahtaisi tuntua, jos olisi kyse omasta lapsesta. Mikäänhän ei oikeasti voi kadota jäljettömiin. Jokainen on jossain, mutta häntä vain ei löydetä.

Marraskuun neljännen vastainen yö oli aika huima. Jonin ja Magnhildin 17-vuotias tytär Jonna katoaa. Siis katoaa vain. Ei mitään merkkejä siitä, onko tytär karannut vapaaehtoisesti vai joutunut rikoksen uhriksi; ei kirjettä, ei puhelinsoittoa, mitään. Kukaan ei ole nähnyt mitään, kuullut mitään eikä poliisikaan onnistu saamaan mitään selville. Vain vanhempien mielessä on hyytävä epävarmuus. Fossum kuvaa vanhempien tunteita niin älyttömän aidosti ja tarkasti, että melkein voi itse tuntea sen kaiken. Juuri noin minäkin tuntisin, käyttäytyisin, tekisin...

Tästä kirjasta pidin, se oli hyvin koskettava ja todellinen. Mietin, minkälainen se olisi ollut, jos kirjassa olisi ollut toisenlainen loppu. Minkälainen?

Mari Jungstedt; Kesän kylmyydessä

Kesän kylmyydessä oli mukava, reilu, rehellinen perusdekkari. Mitäpä tästä muutakaan osaisi sanoa. Lopussa oli vähän kliseemäinen kilpajuoksu murhaajan kiinni saamiseksi, ehkä kirjailija yritti siitä jotain kliimaksia kuvitellessaan, että lukijat haluavat sellaista. Mutta olisi toiminut ilmankin. Kreivin aikaan paikalle saapuva pelastus on usein ennemminkin epäuskottava. Mutta tästä tykkäsin ja haluan lukea lisää.

Mutta miksi ihmeessä kirjan nimi oli suomennettu Kesän kylmyydessä?? Alkuperäinen nimi on Den du inte ser. Kirjan tapahtumat ajoittuivat kyllä kesään, mutta ei mitenkään erikoisen kylmään, vaan päinvastoin tukahduttavan kuumaan.Mielenkiintoinen valinta nimeksi. Kansi on kiva.

Ruokalajina tämä on... Riisipuuroa kanelilla ja sokerilla.

Kajsa Ingemarsson; Kohtalonpyörä

Kohtalonpyörä oli minusta hieman parempi kuin Ingemarssonilta aiemmin lukemani Keltaisten sitruunoiden kahvila. Se oli ihan täyttä romanttista hömppää, josta tosin pidin siitäkin, mutta Kohtalonpyörässä oli vähän enemmin syvyyttä.

Tarina alkaa siitä, kun naapurustoon muuttaa uusi asukas. Salaperäinen, boheemi Jeanette. Tämä tietää Miriamille, Ninalle ja Ellinorille meheviä juoruja ja ihan uutta aikakautta. Jokainen nainen kokee elämässään jonkinlaisen murroksen uuden naapurin ansiosta.

Kohtalonpyörä on hyvän mielen kirja, tämmöinen kesäromaani.

Jos kohtalonpyörä olisi ruokalaji, se olisi mudcake, mutakakku, joka ravitsee naista sielusta saakka.

Annamari Marttinen; Veljeni vartija

Kuten arvelinkin jo ennalta, niin Veljeni vartija oli Marttisen kirjoista raskain lukea aihepiirinsä vuoksi. Narkkaritarinat ovat viittä vaille sitä, pystynkö niitä lukemaan vai en.

Mutta. Kirja oli hyvä ja sai minut itkemään. Taas kerran Marttinen jättää paljon kysymyksiä, miksi joku teki jotain, miksi kukaan ei tehnyt sitä tai tätä tai miksi se ja se tehtiin siten, kuin tehtiin.

Marttisella on ihan omanlaisensa ote kirjoittaa, hauska sanajärjestys ja maanläheinen lähes tajunnanvirtamainen vauhti käsitellä asioita. Nyt kun luen sitä jo neljännen romaanin verran, niin hetken kyllä mietin, jaksaisiko tätä samaa vielä viidettä kertaa peräkkäin. Koska nämä ovat kaikki niin samalla tavalla kirjoitettuja ja toistavat rakenteeltaan toisiaan.

Veljeni vartija –kirjassa koskettavinta oli se, miten sisko muisti narkkariveljensä ikuisesti pienenä poikana, lapsena joka leikki pikkuautoilla saunan lauteilla, kulki kiikarin kanssa bongaamassa metsän lintuja ja hymyili töyhtöpäisenä luokkakuvassa. Ja niistä ajoista ei jäänyt jäljelle muuta kuin kysymys Miksi. Eikä siihen ole mitään vastausta. Ihan sydäntä särkevää.

Jos nyt oikein ymmärsin, niin Marttisen tarina on omakohtainen kokemus. Hänen oma veljensä kuoli 45-vuotiaana huumeisiin. Se on minusta jo aika kunnioitettava ikä huumeidenkäyttäjälle.

Uskon, että tämä kirja antaa paljon lukijalleen, suosittelen. Ei tarvitse olla kiinnostunut huumemaailmasta, sillä kirja kertoo nimenomaan läheisen ja omaisen huolesta, tuskasta, vihasta ja epätoivosta.

Hanne Örstavik; Pappi

Meidän kirjastossa ei ollut yhtään Ä-kirjailijaa, joten jouduin jättämään sen aakkoshaasteeni välistä pois ja hyppäämään suoraan tähän Örstavikiin. Jos en olisi tarvinnut Pappia haastekirjakseni, niin tämä olisi saattanut jäädä kesken. Ei ollut nimittäin ollenkaan kirja minun makuuni.

Mielestäni tällä kirjalla ei ollut mitään tarinaa kerrottavanaan, ei mitään juonta tai johtotähteä.

Kirjan päähenkilö on pappi Liv, joka muuttaa Saksasta Norjan vuonoille. Menneisyydessä on trauma ystävättären itsemurhasta. Pohjoisessa saamelaiskylässäkin tapahtuu itsemurha. Liv haahuilee tuntemuksiensa kanssa tahdottomana ja pateettisena.

En pidä myöskään kirjan kielestä, vaikka suomentaja on varmasti tehnyt hyvää työtä. Teksti on kovin runollista, mutta menee minun mielestäni taiteellisuudessaan yli hyvän maun rajan. Jonkin verran on sopivaa kirjoittaa kielioppisääntöjä vastaan, kun se on pikantti tehokeino muun teksti ohessa. Mutta kun siitä tulee itse tarkoitus, niin se on minusta turhaa kikkailua. Näinhän on käynyt mm. Stephen Kingille, joka villiintyi kingimäisyydestään käyttämällä ihan liikaa kursiivia, katkonaisia lauseita, yhden sanan kappaleita, toistoja ja kolmia pisteitä.

Ja sitten tämä, mikä minua ärsyttää aina ihan suunnattomasti kirjoissa: dialogissa ei ole lainausmerkkejä tai sitä viivaa lauseen edessä, josta tietää, että nyt kirjan henkilö sanoo jotain. Kaikki on yhtä tasaista pötköä, josta pitää vain arvata, sanooko joku kyseisen lauseen.  Kirjassa ei ole myöskään lukuja tai osia, pelkkää yhtä kyytiä alusta loppuun.

Jotain hyvää Papissa täytyy olla, ei se muuten olisi saanut Brage-palkintoa vuonna 2005, mutta se nyt vaan ei auennut minulle.

Ja mikä ruokalaji Pappi olisi, jos ei olisi kirja? No, hm.. uskoisin että tillilihaa. Joo, sitä minä en syö.