Arnaldur Indriðason; Haudanhiljaista

Reykjavik laajenee ja taloja rakennetaan aina vaan kauemmaksi. Eräältä tällaiselta rakennustyömaalta Hautamäen alueelta löytyy useita vuosikymmeniä vanhoja luita, kenties hauta. Erlendur ja muut poliisikumppaninsa saavat selvitettäväksi luiden alkuperän. Tutkimus ei ole kovin kiihkeärytmistä eikä jännittävää, kun välillä paneudutaan Erlendurin oman tyttären huumeongelmiin ja pieleen menneeseen avioliittoon. Mutta pikkuhiljaa poliisit ottavat selvää siitä, mitä taloja alueella on aikoinaan ollut, kuka niissä on asunut ja onko näiden joukossa ketään kadonneeksi ilmoitettua. Joku saattaa olla vielä elossa ja muistaa niistä ajoista ja näitä henkilöitä on päästävä haastattelemaan. 50 – 70 vuotta vanhoista asioista.

Pääjuonen rinnalla kulkee karmea takautuma perheväkivallasta, erään Hautamäellä asuneen perheen tarina. Löytyykö haudasta kenties jonkun sen perheenjäsenen jäänteet?

Kirjan takakannessa sanotaan: ”Surullinen, mutta samalla lohduttava tarina ja poliisin tutkimukset kohtaavat, ja luut saavat nimen ja selityksen” (minusta hivenen huonosti muotoiltu lause). Tarina on kyllä surullinen ja luut saavat lopulta selityksen, mutta lohduttava tämä ei minusta oikein ollut. Ennemminkin lohduton.

Tykkäsin tästä kirjasta, joskin hieman omalaatuinen töksähtelevä kieli pisti silmään jo toisen kerran. Rämettä lukiessani muistelen jo miettineeni, että johtuuko tämä käännöksestä – jos islanti nyt vain on rakenteeltaan vähän erilaista. Dialogi on minusta hieman… kömpelöä?

- Minä en luule mitään, Erlendur sanoi yrittäen hymyillä. - On aivan liian aikaista olla jotakin mieltä.
- En vain pysty uskomaan sitä.
- Ihan toinen kysymys.
- Niin?
- Onko hänellä elossa olevia sukulaisia?
- Kenellä?
- Benjaminin rakastetulla? Ketään, jota voisi jututtaa?
- Minkä vuoksi? Miksi sinä haluat jatkaa sillä linjalla? Ei Benjamin olisi voinut koskaan tehdä pahaa rakastetulleen.
- Ymmärrän. Olemme kuitenkin löytäneet luita, jotka kuuluvat jollekulle. Emme voi unohtaa sitä. Minun on tutkittava kaikkia vaihtoehtoja.
- Hänellä oli sisko, jonka tiedän olevan vielä elossa. Bara nimeltään. 
- Koska nainen itse katosi?
 - Vuonna 1940, Elsa vastasi. - Silloin oli kaunis kevätpäivä, niin minulle on kerrottu.

Minusta tuossa dialogissa on aivan ihmeellinen rakenne! Ihan kuin näytelmästä, josta puuttuu tekstin välissä rivit, jossa kerrotaan mihin näyttelijä tässä välissä kävelee ja rypisteleekö otsaansa vai sanooko vuorosanansa voimakkaasti vai kuiskaten ym. Ja viimeinen lause on aivan asiaankuulumaton, irrallinen. Tavallaan ovelaa, ihmeellistä, mutta epätavallista.