Rakkaus kuin lupiininkukka oli sellainen
hömppäromaani, joka sai vuoroin itkemään
ja vuoroin nauramaan, aivan kuten takakannessa luvattiinkin. Enpä olisi
uskonut. Kevyttä viihdettähän tämä oli, mutta näköjään toisilla sitä vaan on
taitoa tehdä kevyestäkin syvällistä. Se on ihan eri asia kuin kevyt ja
pinnallinen. Niitäkin kirjoja löytyy. Rissanen kirjoittaa ihan selviä
hyvän-mielen-kirjoja. Näitä on niin helppo lukea, että aivan kuin ei
lukisikaan, vaan tarina tulisi sieltä sivuilta suoraan tajuntaan. Sekin on
taito, joka tietyillä kirjoittajilla vaan on. Ehkä sillä on jotain (tai
paljonkin) tekemistä sujuvan suomen kielen kanssa. Kun näin puhdasta ja
kaunista kieltä käyttää, niin sitä on helppo ja vaivaton lukea.
Ainoa miinus tulee kirjan nimestä. Miten noin hirveää
nimeä voi antaa kirjalle!? Tämähän on paljon muutakin kuin rakkausromaani,
tarvitseeko tuota rakkautta tunkea nimeenkin, yöks. Olisikin virkistävää lukea
tällainen samanlainen romaani täysin ilman rakkausteemaa. Epäromanttisena
ihmisenä olen viittä vailla allerginen kaikenlaiselle rakkaus-mössölle.
Ja mitä ruokaa tämä kirja olisi? Sanoisinpa, että aleksanterinleivoksia - makeaa herkkua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti