Pirkko Arhippa; Verta veitsen terällä

Kun viimeksi luin näitä Arhippoja, valitsin kirjailijan alkupään tuotantoa 70-luvulta. Sain siitä vanhanaikaisuudesta kauhean ähkyn ja kammon. Nyt kokeilin 80-luvun tuotosta ja tässä tuntui jo ihan toisenlainen ote! Harva kirja on näin helppo. Sanoisin että vähän outipakkasmainen, vai olisiko paikallaan sanoa, että Outi Pakkanen on vähän arhippamainen.  Se tulee jotenkin naiivista konstailemattomasta kielestä, mahdottoman suoraviivaisista ja selkeistä lauserakenteista, joiden rivien välistä ei voi lukea yhtään mitään. Kaikki on, niin kuin on kirjoitettu. Kyllä minä vielä sinne vanhempaankin tuotantoon sukellan, vaikka väkisin! Sen verran kovasti haluan haastaa itseni omalle epämukavuusalueelle. Eihän tämä nyt ihan minun top ten -paikkaa nimittäin tavoittele.

Verta veitsen terällä –romaanissa seikkailee Sakari Alho, eläkeikää lähestyvä kauneuskirurgi ja tämän nuori kaunis hepsankeikka-vaimo. Ja kaksi ei-niin-kaunista tytärtä. Jotka ovat muuten vanhempia kuin hepsankeikka. Komisario Sami Mattila tutkii lenkkipolun varrelta löytynyttä murhan uhria uuden tuttavuuden, Varpu Ahavan, kanssa. Ymmärrettävistä syistä Ahavalla on menneisyys, jota hän ei halua tuoda julki.

Kathy Reichs; Luiden viesti

Luiden viesti on Reichsin yhdeksäs Temperance Brennan -romaani. Yhtä lukuunottamatta olen lukenut aikaisemmat ja nyt harmittelen, kun uusimpien suomennokset ovat tietääkseni myöhässä.
Vanhasta intiaanihaudasta löytyy uudempi ruumis ja historiallisia hautoja tutkineen Brennanin on jäätävä tutkimaan tapausta. Brennan osallistuu vierailevana oikeusantropologina tutkintaan vakavasti sairaan kuolinsyyntutkija-ystävänsä helmoissa. Ja kuten asiaan kuuluu, taas käydään myös henkistä taistelua ex-mies Pete - nyk. mies Ryan -välillä. Tämä teema on kyllä aika nähty. Odotan kovasti jo jotain päätöksiä asian suhteen! Temperancen avioliitto Peten kanssa on edelleen voimassa, vuosikausien jahkailun jälkeen.
Temperance-kirjojen juonet on hyviä, mutta vähän kuivakoita ja tasapaksuja. Kirjan kirjoitettu kieli on minusta merkillistä, en sitten tiedä minkälaista tämä on alkukielellä. Mutta menee monta lukua, ennen kuin tätä oppii ensin sietämään ja sitten tottumaan. Töksähtelevät lyhyet lauseet ja dialogi. Vähän näytelmä-käsikirjoitusmaisesti käytetyt kuvailut, miten, millä äänenpainolla ja millä intensiteetillä joku jotain sanoo.

Erikoista: ensimmäistä kertaa kirjallisuudessa luen punkista. Punkki vierailee kirjan sivuilla jopa parin aukeaman ajan kirjan alussa. Aika suuren osan on ötökkä saanut.

Ja sitten vielä; en vieläkään tiedä, miten kirjailijan nimi Reichs kuuluu lausua. Olen kysellyt sitä joskus vanhassa blogissa, vastausta saamatta. Raichs? Richs? Raiks? Riks?

Nora Roberts; Jotain vanhaa

Robertsin ällöromanttisen morsiussarjan toinen osa. Ensimmäinen, Jotain uutta -romaani, käsitteli hääkuvaaja Macia, tämä toinen floristi Emmaa. Järkyttävää ja kevytmielistä. Nämä ovat ihan käsittämättömiä romaaneja, huumorilla selviää pitkälle =). Jotain vanhaa oli ehkä vielä karmeampi kermakakku, kuin ensimmäinen. Ei muuta kuin seuraavaa kohden, mutta ei ihan heti. Välillä pitää saada jotain tanakkaa, rankkaa ja raavasta tavaraa tähän väliin. Jos Roberts ei olisi taitava kirjoittaja, niin näitä ei lukisi erkkikään.

Håkan Nesser; Kokonaan toinen juttu

No niin, nyt päästiin taas asiaan. Tämä talviloma on aivan mahdoton työstää, kun luen niin paljon, etten ehdi millään näitä blogipostauksita tekemään samaa vauhtia. Saatan vain istua koko päivän sohvalla lukemassa, mitä nyt pari päivälenkkiä ja ruuanlaitto tulee väliin katkaisemaan putkea.
En osaa sanoa kumpi Barbarotti -sarjan romaaneista olisi parempi, Kokonaan toinen juttu vai aiemmin lukemani Sukujuhlat. Ehkä se aiempi.Tämä oli vähän kiero ja kierous oli niin tekemällä tehtyä, että se vei vähän lukunautinnosta. Murhatarinat vaan ovat aina hyviä, heikoimmillaankin.

Kokonaan toinen juttu alkaa Ranskan Bretagnesta, jossa ruotsalainen seurue viettää lomapäiviään. Lomalla tapahtuu jotain epämiellyttävää ja joku pääsee hengestään. Paljon myöhemmin Barbarotti alkaa saada nimettömiä kirjeitä, joissa uhataan tappaa Bretagnen lomalle osallistuneet ruotsalaiset yksi kerrallaan.

Mielenkiintoista: Barbarottilla on erakko nero-ystävä, joka harrastaa suomalais-ugrilaisia kielitieteitä. Tämä on nimennyt 70-kiloisen leonbergiläiskoiransa Saarikoskeksi.

Elina Halttunen; Saaressa kaikki hyvin

Saaressa kaikki hyvin on Maria Auteren kasvutarina, jossa mennään takautumiin, Marian lapsuudenpäiviin isovanhempien kesähuvilalle saareen. Marian omia vanhempia ei paljon kiinnosta tyttärensä hoitaminen, joten isoäiti ja isoisä ovat Marian elämän tärkeimmät henkilöt. Saaressa tapahtuu myös kummia; isoäiti katoaa. Lapsen silmät näkevät tämän omalla tavallaan.
Lapsuudenmuistelmien lisäksi tämä on hautajaiskirja. Hautajaisohjelmien luettelointi sopi oikein hyvin minun mielentilaani, kun olin juuri ollut itse hautajaisissa. Ja nyt täytyy sanoa, että minä siis pidän hautajaisista enemmin kuin esimerkiksi häistä. Niistä pääsee sentään ajoissa pois eikä tarvitse esittää tyhmiä hääleikkejä tai juuri hymyillä väkinäisesti kenellekään. Ja musiikki on hyvää. Hautajaismusiikki.
Halttusen kirja oli kohtalaisen mukaansa tempaava, lapsuusmuistelmat ovat yleensä aina ihania, joskin tässä ne eivät olleet nyt ihan parhaimmillaan. Kirjalle on tullut tietääkseni itsenäinen (?) jatko-osa, jonka aion lukea myöskin joskus.

Asia, joka jäi kiusaamaan: mitä tapahtui Marian teini-iän bestikselle, joka käytti huumausaineita ja joutui välillä suljetulle osastolle.

Lars Kepler; Tulitodistaja

Tykkään Joona Linnasta, koska onhan se nyt vähän hienoa, että Lars Keplerin päähenkilö on suomalainen poliisi. Mutta toivoisin, että Joona Linnan ympärille olisi rakennettu vielä herkullisemmat jännitystarinat ja ympäristö. Kirjoissa on pikkuhauskoja viittauksia siellä täällä suomenkieleen ja suomalaisiin ruokalajeihin, kuten makkarasoppaan. Kirjan sivuilla putkahtelee toisinaan sivuhenkilöilläkin suomalaisia nimiä. Mitähän Lars Keplerillä (tai oikeastaan kirjoittajana on pariskunta tällä kirjailijanimellä) on Suomi-kytkentöinä? Miksi juuri Suomi? Mikä Suomessa voi kiehtoa? Miksei Norja tai vaikka Viro?
Pidin Tulitodistajasta enemmin kuin edellisestä, Paganini ja Paholainen -romaanista. Mutta hm, nyt olen palauttanut kirjan enkä voi tarkistaa tämän alkuperäistä nimeä... mutta mitä ihmettä kirjan nimi voi tarkoittaa? Mielestäni kirjassa ei ollut mitään tuleen viittaavaa. Eikä oikein todistajaan tai todistamiseenkaan?
Tulitodistaja saa alkunsa siitä, kun ongelmanuorille tarkoitetussa Birgitta-kodissa murhataan tyttö, joka on aseteltu sänkyynsä makaamaan pelkissä pikkuhousuissa kädet kasvoillaan. Toinen tyttö katoaa hoitolaitoksesta. Lähistöllä joku kaappaa auton, jonka takapenkillä istuu pieni lapsi turvaistuimessaan. Meedio Flora kuvittelee murhatun tytön ilmestyvän hänelle ja tietää murha-aseesta asioita, joita ei ole kerrottu julkisuuteen, mutta poliisi ei tahdo uskoa häntä.
Sujuva jännäri, vaikka olinkin toivonut vähän herkullisempia jännitystarinoita. Ei tässä mitään vikaa ollut. Ei kai muuten jaksaisi 600-sivuista kirjaa lukeakaan. Silkkaa makkarasoppaa, nam, siitä tykkään. Ylihuomisen ruoka.

Camilla Läckberg; Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Mantelintuoksua lumimyrskyssä oli pieni sievä agathachristiemäinen dekkarinpoikanen. Tällainen pieni välipala rikkaan suvun juhlien vietosta saaressa, jolta lumimyrsky katkaisee yhteydet mantereelle. Nämä haaksirikkoteemat ovat yleensä kiehtovia. Pieni piiri, jossa tapahtuu murha tai murhia ja murhaajan täytyy olla joku päähenkilöistä. Hupsu loppuratkaisu oli aika christiemäinen sekin kaikessa huikentelevaisuudessaan. Se ei varsinaisesti lässähtänyt, koska tämä oli aika lattea pitkin matkaa, ihan höpsötystä koko tarina, mutta voihan tälle hyväntahtoisesti hymähdellä.

Karin Slaughter; Sokaistu

Grant County -sarjan ensimmäinen kirja Sokaistu esittelee pikkukaupungin patologi-lääkäri -Sara Lintonin sekä tämän ex-aviomiehen poliisipäällikkö Jeffrey Tolliverin. Kun sokea yliopisto-opettaja Sibyl Adams murhataan, Sara ja Jeffrey joutuvat työskentelemään yhdessä murhan selvittämiseksi. Kolmas päähenkilö on murhatun opettajan sisar, poliisina toimiva Lena. Raaka murhaaja jahtaa myös päähenkilöiden päänahkoja. Sujuvasti etenevää jännäriä, jossa voi laittaa aivot narikkaan, aivan kuten tarkoitus onkin.
Olen lukenut jotenkin hassussa järjestyksessä näitä slaughtereita, näköjään tätä ensimmäistä en ollut. Nyt täytyy selvittää sarja läpi, ettei tarvitse enää miettiä mitä olen lukenut ja mitä en.

Renate Dorrestein; Hyvä äitipuoli

Nautin todella Dorresteinin tavasta kirjoittaa! Se on helppoa ja maanläheistä ja osuvaa ja hollanninkieli sopii näköjään mainiosti käännettäväksi.

Hyvä äitipuoli kertoo uusperheen tarinan; on tekstiilitaiteilija Claire, tämän aviomies Axel ja 16-vuotias tytär Josefien Axelin edellisestä avioliitosta. Clairen ja Axelin liitto tuntuu olevan kuin satua vain, niin ihanaa ja sopuisaa. Kunnes Axel löytää Clairen tavaroiden joukosta aborttiklinikan kuitin ja kuvittelee vaimonsa toimineen salakavalasti.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, ensimmäisen niistä kertoo Claire, sitten Axel ja lopulta Josefien.

Peter James; Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema ei käy kauppaa -romaanissa pyöritään ruumiskaupan ympärillä. Meren pohjasta löytyy ruumiita, joista suuret sisäelimet on poistettu. Sussexissa elää 15-vuotias Caitlin äitinsä Lynnin kanssa ja sairastaa kuolemaan johtavaa maksasairautta. Aikaa on vain vähän, mutta Caitlinilla on harvinainen veriryhmä eikä uutta maksaa saa helposti. Sitä paitsi akuutit tapaukset ovat jonossa edellä. Äidin hätä on ymmärrettävä, eikä julkinen terveydenhuolto lupaa tyttärelle uutta maksaa.
Toisaalla, Romaniassa, elää katulapsien yhteisö, joka imppaa liuottimia, myy itseään ja pitää itsensä hengissä ilmastointilaitteiden lämpöputkien lämmössä. Nämä kovia kokeneet laitapuolenkulkijat ovat elinkauppiaiden saalistuksen kohde.
Jo aikaisemmista dekkareista tuttu Roy Grace on elinkaupparyhmittymän jäljillä. Juoni on kiihkeä. Parasta kirjassa on moraalinen vaakakuppi. Lukijalta kysytään: onko rikkaan englantilaistytön elämä kalliimpi, kuin narkkaavan romanialaisen katulapsen? Katulapsen elämä ei muutenkaan ole kuin kärsimystä, niin eikö olisi ihan sama, vaikka hänet uhrattaisiin ja elimet annettaisiin yhdyskuntakelpoiselle kanssasisarelle. Moraalinen vastaus on tietysti ei. Minussa on osa, joka haluaa sanoa kyllä. Kirja herätti minut myös ajattelemaan tätä puolta asiassa. Kyllä; minusta idiootin tasolle itsensä impanneen romanialaisen katulapsen olisikin armeliainta kuolla kivuttomalla eutanasialla. Tällaista ei tietenkään voi tunnustaa julkisesti.

Kirjasta tarttui silmään: suomennos vai mikä lie, mutta lääkärin vastaanottohuonetta kuvailtiin asialliseksi, ammattimaiseksi ja kliiniseksi, ja sellaiseksi sen teki varsinkin korkkilattia. Siis mitä? Mistä lähtien korkkilattia on lääkärinvastaanoton lattiamateriaali. Eikö se ole ennemminkin olohuoneiden ja kotien lattiamateriaali...

Lars Kepler; Paganini ja paholainen

Muistan pitäneeni Keplerin Hypnotisoijasta paljon. Nyt en osaa sanoa, kumpi näistä kahdesta oli se parempi opus. Hypnotisoijassa oli enemmin raakuutta ja vielä monimutkaisempia sivujuonia ja syvempiä juonia ja irrallisuutta, kuin Paganini ja paholainen -romaanissa. Tämä ei ollut niin lennokas, mutta viihdyttävä paketti joka tapauksessa. Mukavan paksu sellainen.
Alussa huoneistosta löytyy Ruotsin aseviennistä vastaava mies hirtettynä ja kestää aikansa, ennen kuin suomalaissyntyinen poliisi Joona Linna yhdistää kuolemantapauksen Penelope -nimisen naisen katoamiseen. Penelope ja tämän miesystävä ovat lähteneet veneilemään, mutta saavat vainoajan peräänsä. Alkaa suunnaton pako ja takaa-ajo.
Oma outo persoonansa on viulunsoittaja-Axel, joka palkataan hirtetyn miehen tilalle ja tämän lapsi-tyttöystävä. Nämä hahmot ovat merkillisiä ja vähän kiusallisia. Viulunsoitolla on hyvinkin iso osansa kirjan juonessa, mutta alaikäinen tyttöystävä pikkuisen kaivelee pedofiili-mielikuvilla.
Ihmeellistä muuten, miten yksi palkkamurhaaja pystyy tappamaan useita poliiseja, rannikkovartioston viranomaisia, pudottamaan poliisihelikopterin ja ajamaan takaa kahta uhria saaressa.
Tänään hain kirjastosa seuraavan keplerini, nämä ovat mukavan paksuja kirjoja.

Ulla-Lena Lundberg; Jää

Voi vitsi, vähänkös oli miellyttävä kirja. Ja samalla hieman omituinen =). Koko ajan tuntui siltä, kuin olisin vasta alussa. Luku luvulta odotin, että milloin tämän tarina oikein alkaa, kun toistaiseksi olen lukenut vasta alkujuontoa… ja yhtäkkiä tarina olikin jo ohi. Se keskivaihe puuttui kokonaan. Mutta ei pahalla. Siksihän tätä mielellään ahmi eteenpäin, kun koko ajan odotti ja halusi lisää. Ihan viehkeä kokonaisuus.

Jää kertoo ulkosaariston pappisperheestä, joka muuttaa Luodolle pitämään seurakuntaa koossa. Aluksi luodaan suhteita muihin asukkaisiin, osasta niistä kehittyy vahvoja siteitä. Eletään sodan jälkeistä aikaa. Ja kaikkea hallitsee luonnonvoimat. Jää ja tuuli, joka tunkeutuu pirtin kynnyksiltä sisään niin, että matot lepattaa lattialla. Ja lehmät navetoissaan – ne hengittävät lämmintä lempeyttään lypsäjän kasvoille. Pappilan nuori neiti, pieni lapsi vielä, näkee ja kokee asiat omalla tavallaan.

Jo Nesbø; Aave

Nyt ollaan huumemaailmassa, jossa diilerit ja välittäjät käyvät kylmää sotaa. Surullisia ihmiskohtaloita, nuoria poikia ja tyttöjä, perheitä, välinpitämättömyyttä. Voi huokaus, minä en tahdo jaksaa kestää näitä huumejuttuja.

Gusto ammutaan huumekämpässä ja Harry Holen suureksi tyrmistykseksi murhasta syytetään hänelle läheistä ihmistä. Jossain taustalla ja kaiken yläpuolella asioista päättää suuri huumekeisari, joka on kuin aave.

Kirja oli aika pitkä, olisihan tämän tarinan saanut vähän tiivistetymminkin kerrottua, mutta en kuitenkaan voi sanoa pitkästyneeni. Ihan napakka dekkari.