Peter James; Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema ei käy kauppaa -romaanissa pyöritään ruumiskaupan ympärillä. Meren pohjasta löytyy ruumiita, joista suuret sisäelimet on poistettu. Sussexissa elää 15-vuotias Caitlin äitinsä Lynnin kanssa ja sairastaa kuolemaan johtavaa maksasairautta. Aikaa on vain vähän, mutta Caitlinilla on harvinainen veriryhmä eikä uutta maksaa saa helposti. Sitä paitsi akuutit tapaukset ovat jonossa edellä. Äidin hätä on ymmärrettävä, eikä julkinen terveydenhuolto lupaa tyttärelle uutta maksaa.
Toisaalla, Romaniassa, elää katulapsien yhteisö, joka imppaa liuottimia, myy itseään ja pitää itsensä hengissä ilmastointilaitteiden lämpöputkien lämmössä. Nämä kovia kokeneet laitapuolenkulkijat ovat elinkauppiaiden saalistuksen kohde.
Jo aikaisemmista dekkareista tuttu Roy Grace on elinkaupparyhmittymän jäljillä. Juoni on kiihkeä. Parasta kirjassa on moraalinen vaakakuppi. Lukijalta kysytään: onko rikkaan englantilaistytön elämä kalliimpi, kuin narkkaavan romanialaisen katulapsen? Katulapsen elämä ei muutenkaan ole kuin kärsimystä, niin eikö olisi ihan sama, vaikka hänet uhrattaisiin ja elimet annettaisiin yhdyskuntakelpoiselle kanssasisarelle. Moraalinen vastaus on tietysti ei. Minussa on osa, joka haluaa sanoa kyllä. Kirja herätti minut myös ajattelemaan tätä puolta asiassa. Kyllä; minusta idiootin tasolle itsensä impanneen romanialaisen katulapsen olisikin armeliainta kuolla kivuttomalla eutanasialla. Tällaista ei tietenkään voi tunnustaa julkisesti.

Kirjasta tarttui silmään: suomennos vai mikä lie, mutta lääkärin vastaanottohuonetta kuvailtiin asialliseksi, ammattimaiseksi ja kliiniseksi, ja sellaiseksi sen teki varsinkin korkkilattia. Siis mitä? Mistä lähtien korkkilattia on lääkärinvastaanoton lattiamateriaali. Eikö se ole ennemminkin olohuoneiden ja kotien lattiamateriaali...