Pasi Luhtaniemi; Viattomat

Ihan karmean sekava kertojaratkaisu. Lukeminen oli niin hankalaa, että se vei osan nautinnosta. Jännärin tarina olisi muuten ollut ihan kohtuullisen mukava. Jossain keskivaiheilla arvasin lopputuleman, mutta se ei haitannut, odotin kovasti miten se kirjaan kirjoitettiin. Ja aika syvälle rivien väliin jätettiin. En ole ihan varma tykkäänkö kirjoista, joissa loppua ei kirjoiteta, vaan jätetään lukijan arvattavaksi.
Kirjan minä-kertojana on Pyry Kronberg, joka on paennut kotoaan, ettei joutuisi syytetyksi siitä pahasta, mitä on eräänä kesäpäivänä tapahtunut. Kotiin on jäänyt sisaret Pihla ja autistinen Peetu sekä alkoholisoitunut äiti.
Suorastaan ärsyttävä ratkaisu, että minä-kertoja kertoo maailman merillä seilatessaan, mitä kotona tapahtuu paraikaa. Seilaa siellä kohti Tunisiaa ja kertoo samaan aikaan, miten Pihla kaivaa puhelimensa esiin ja yrittää laittaa hänelle viestiä, mutta numeroa ei ole... siis mitä hittoa. Mistä se kertoja voi sitä tietää, sillä hän on Tunisiassa. Outoa outoa, kiusaavaa. Mutta jännääkin, kun järvestä naarataan nuoren naisen, Annin, ruumis. Tietenkään asiat eivät ole niin kuin suoraviivaisesti voisi kuvitella, se olisi ihan liian helppoa.
Oli tässä jotain kolhoa ja terävää. Kirja ei ollut tippaakaan lämmin tai lämminhenkinen.

Pirjo Rissanen; Sun ystäväsi armaasi

Voi tämä oli ihana! Tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun Silva ja Eeva tapaavat aikuisina kaupassa ja tämä johtaa heidän välillään uuteen yhteydenpitoon ja takautumiin. Päähenkilö on enemmin Eeva, joka muistelee heidän lapsuuttaan. Jotenkin kauhun sävyttämää. Ihmisen mieli on ihmeellinen! Lapsen mieli on niin herkästi vahingoittuva ja vaikutuksille altis. Silvaa kävi sääliksi, niin rikas kun olikin ja vaikka miten hienosta perheestä lähtöisin. Lapsuusmuistelmia on ihana lukea, niistä ei saa koskaan tarpeeksi. Jonkinlainen kasvutarina tämäkin on, menneisyyn langanpäät ja keskeneräiset asiat solmitaan kiinni ja eletään loppuun. Lukijalle paljastuu kylmiä väreitä nostattavia tapahtumia kahden koulutytön kouluvuosista.

Jussi Adler-Olsen; Metsästäjät

En pitänyt Metsästäjistä läheskään yhtä paljon, kuin Adler-Olsenin aiemmasta ryhmä Q:n tutkimuksesta Vangista. Metsästäjissä oli kapeakatseisesti luotu rikas kultalusikka suussaan syntynyt jengi, jonka pahuutta oli vaikea kuvitella. Porukka aloitti pahat tekonsa jo kouluaikoina ja tämä jatkui aikuiselämään asti. Jotenkin kliseistä. Pitääkö rikkaiden penskojen olla väistämättä aina pahoja ja väkivaltaisia... metsästäjiä. No metsästys oli ainakin astetta vakavampaa metsästystä, hyvinkin inhottavaa sellaista.
Rikoskomisario Carl Mørck oli oma itsensä ja ihana avustaja Assad, mutta mitään uutta heidän luonteestaan ei käynyt ilmi, ei kehitystä, ei salaisuuksia. Kaksikko sai avustajakseen Rosen, joka ei ollut kelvannut mihinkään muuhun yksikköön. Jotain huumoria tässä sentään oli, mutta ei edes puolta prosenttia siitä, mitä ensimmäisessä kirjassa.
Näin eilen kirjastossa tämän sarjan neljännen kirjan, mutta valitettavasti kolmas loistaa poissaolollaan, joten jäi sitten se neljäskin poimimatta.

Jonas Jonasson; Lukutaidoton joka osasi laskea

Tätä kirjaa käpistelin kirjastossa pari kertaa, ennen kuin kolmannella sen sitten otin mukaani. Pidin Satavuotiaasta niin kovin, että en ollut ihan varma, haluanko enää uudelleenlämmitettyä samantyyppistä juonta. (Sitä paitsi en pidä Afrikka-aiheisista kirjoista!). Mutta ei tämä nyt niin paha ollutkaan. Edelleen hauska ja kekseliäs. Soweton slummissa asuva Nombeko toimii vessojen tyhjentäjänä ja jotenkin kummallisesti saa haltuunsa mittaamattoman arvokkaat timantit. Niin ja joutuu oikeuteen liikenneonnettomuudesta syytettynä. Rangaistushan siitä tulee.
Ihmeellisten sattumien kautta Nombeko päätyy Ruotsiin. Kuvitella. Ja mukanaan ydinpommi. Joo, niin vaan sattuu käymään, minkäs teet.
Ruotsissa omalaatuisesti kasvatetut kaksospojat liittyvät Nombekon elämään, samoin aika moni valtion päämies ja Ruotsin kuninkaalliset ja jokunen agenttikin siinä on kintereillä... hengästyttävää, hupaisaa. Kiva luettava, ei ihan satavuotiaan tasoa. Siinä oli norsu. Tässä ydinpommi. Mitähän on seuraavassa? Nyt voisi kyllä olla hyvä hetki vaihtaa konseptia.

Erik Axl Sund; Varistyttö

No tämä oli ihan toista kuin aikaisempi Marko Kilven Kuolematon. Nyt oli kuvottavaa lasten pahoinpitelyä ja pedofiliaa. Monissa paikoin lukeminen oli vastenmielistä ja synkkää. Oltiin pohjamudissa. Jeanette Kihlberg tutkii Tukholmasta löytyneitä lasten ruumiita ja häntä auttaa psykologi, jolla käy monia mielenkiintoisia potilaita... Maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa, niin lohdutonta ja niin ylitsepääsemätöntä! Näiden kahden tutkijan välille syntyy romanttinen suhde, joka on mielestäni kirjassa huono ratkaisu. Se ei vaan istunut, enkä "tykännyt" siitä.
Jokin kirjan rakenteessa oli vähän kalsaa, se häiritsi luku"nautintoa", mutta jännitystä piisasi. Ihmisen sairas mieli kiinnostaa aina. Tämä oli trilogian ensimmäinen osa, mielenkiinnolla ja vähän kauhulla odotan kunnes saan seuraavat osat käsiini.
Erik Axl Sund on oikeasti kirjoittajakaksikko, joka kirjoittaa romaaninsa yhdessä.

Marko Kilpi; Kuolematon

Ennen kun aloitin Kuolematonta, luin kauhulla netistä ja blogeista monen monta arvostelua siitä, miten kuvottava ja vastenmielinen lukuelämys tämä on. Pedofiliaa, hyväksikäyttöä, pienten viattomien lasten pahoinpitelyä. Mitähän odotin. Tässä ei todellakaan kuvailtu tällaisia tapahtumia suoraan. Mainittiin, epäiltiin, herätettiin kysymyksiä, epäilyjä, saatiin lukija aavistelemaan. Kaikka tätä kyllä niistä kaikista kauheista ja inhottavista tapahtumista, mitä voi olla. Mutta kertaakaan en joutunut kuvotuksen valtaan. En ymmärrä, mistä tämä maine kirjalla. Varsinkin kun vertaan seuraavaan (Erik Axl Sund - Varistyttö), jossa lapsia oikeasti pahoinpidellään, näännytetään ja ne ovat mustelmilla ja haavoilla eikä ihmetellä miten nuori poika on kuollut, vaan enenmmin sitä, miten tämä on pysynyt hengissä niin pitkään niissä oloissa... Siinä vähän sitä kuvotusta. Suhteellisuutta!

Kilven romaani oli hyvä, tärkeä dekkari. Näissä päästään syvemmälle siitä väkivallan ja pahuuden ketjusta, sukupolvien pituisesta, mikä meitä ihmisiä mietityttää. Miksi pahaa tehdään, miten siitä päästäisiin eroon. Olli Repo menettää viehätystään. Ensimmäisissä kirjoissa hän oli sympaattinen nuori poliisi, nyt katkera ja kylmä, kun ei suostu tapaamaan omaa poikaansa. Aikuisen kuuluu olla aikuinen ja niellä paha olonsa vaikka väkisin. Poika tarvitsee isänsä, oli tämä sitten oma tai uusio tai pappa tai mikä hyvänsä. Olli Revolla ei ole oikeutta olla tapaamatta poikaansa, joka odottaa syntymäpäivälahjaa, yhteydenottoa, puhelua... eikä koskaan sitä saa. Onko Olli Repo mitenkään parempi kuin vastenmielinen pedofiili, samalla tavalla hänenkin toimensa tuhoaa pienen lapsen tulevaisuutta.

Pirkko Arhippa; Unet ansaa asettaa

Edellisestä Arhipasta totesin, ettei ollut kaksinen dekkari. Tämä taas on ihan parasta Arhippaa. Mahdottoman kiva rakenne kirjalla; osan luvuista kertoi komisario Varpu Ahavan ystävätär Helena, joka on seikkaillut jo monessa aikaisemmassa romaanissa. Helena on kiva hahmo. Osan luvuista päähenkilö taas oli normaaliin tapaan Ahava. Alan pitää Ahavasta kirja kirjalta enemmän. Näitä on hauska lukea järjestyksessä, kun voi niin pitkältä matkalta seurata tutuksi tulleiden hahmojen elämää.
Arkeologisten kaivausten porukka viettää kaivausten päättymisten kunniaksi juhlat ja murhahan siellä sattuu. Kenestä leivotaan murhaaja?

David Baldacci; Henkeen ja vereen

Mietin pitkään, pitäisikö tämä varustaa myös tagilla *en pitänyt*, mutta ihan niin alas ei ehkä tarvitse mennä, vaan ei paljon puutu. En ole lukenut muita Baldacceja, tämä Henkeen ja vereen aloittaa kuulemma uuden sarjan. Kirja oli hyvin norarobertsmainen. Niin kevyttä ja epäuskottavia tilanteita, kuin vain voi keksiä. Romantiikkaa, jännitystä, seksikkäitä naisia ja ilkeitä äitipuolia, rikkaita isäpuolia...
Kirjan alussa päähenkilö Mace on vankilassa, johon hänet on vääryydellä suljettu. Poliisin virka on samalla peruutettu. Mace pääsee vankilasta ja haluaa tehdä kaikkensa saadakseen virkansa takaisin. Paras konsti siihen on saattaa murhaaja edesvastuuseen teoistaan. Tässä Macea auttaa lakimies Roy Kingman.
Mace on vahva ja treenattu, seksikäs, ajaa moottoripyörällä, hänen sisarensa on poliisipäällikkö ja äitisuhde huono. Romantiikkaa, uima-altaita ja koripalloa. Voi taivas, miten olen hiusjuuriani myöten tännä koripalloa. Päähenkilöt tietenkin pelaavat koripalloa ja voittavat muut. Mace aloittaa työskentelyn rikkaan miehen kartanossa, jossa on tietenkin koripallokenttä. Ja satoja erilaisia koripalloja. Sivukaupalla kerrotaan, miten joku koripallopeli etenee. Siis... koripallo?? Ketä kiinnostaa!
Mace kohtelee äitiään ja isäpuoltaan epäinhimillisen ilkeästi. Isäpuoli, skotti, on esiintynyt kiltti-asussaan ja Mace nauraa ja ilkeilee tälle siitä. En tykkää. Miksi pitää olla ilkeä. Yäk, en pidä sinusta Mace.

Pirkko Arhippa; Yön syli armoton

Tämä ei ollut parasta Arhippaa, mutta ihan tavallinen suoraviivainen murhadekkari vain. Sellainen, millä raskaan työn jälkeisen iltansa täyttää ja siinä kaikki. Ihan paikkansa tällaisellekin siis on. Eduskuntavaaleihin ehdokkaaksi asettunut Anne joutuu kokemaan ensin äitinsä Kaijan murhan ja sitten parhaan ystävättärensä Millan murhan. Keskiössä on perheenjäsenet, vaaliavustajat ja tietenkin Varpu Ahava, joka jälleen kerran löytää murhaajan läheltä. Murhaajan löytyminen ei ollut kamala yllätys.
Ikävää oli, miten muslimityttönen Aisha kokee taas kerran miesten osalta sortoa ja ylivaltaa. Ihan sama asetelma kuin kaksi kirjaa sitten, jolloin edellisen kerran kiukustuin muslimimiesten röyhkeydestä. Missä on se yhteismaailmallinen omatunto, miten tämmöinen naisten sorto on mahdollista vielä nyky-yhteiskunnassa. Milloin tämä kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Lars Kepler; Nukkumatti

Nukkumatti alkaa siitä, miten kuolleeksi julistettu Mikael Kohler-Frost pakenee kidnappaajiltaan talviseen iltaan. Hän muistaa menneistä vuosistaan vaan pehmeän hiekan ja vangitsijansa sormien posliinisen kilinän. Mutta Nukkumattina vangittu sarjamurhaaja on ollut kaikki nämä vuodet vankimielisairaalan suljetulla osastolla. Miten hän siis voi olla Mikaelin kidnappaaja?
Nuori kaunis poliisi Saga Bauer soluttautuu vankimielisairaalaan saadakseen tietoja Nukkumatilta eli Jurek Walterilta. Vankilassa tapahtuu paljon pahaa.
Poliisina Joona Linna on vailla vertaansa, taas kerran. Oli kyllä niin jännittävä ja hyytävä tarina, että oksat pois!

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt; Tunturihauta

Kirjasarja senkun paranee, mutta Sebastian Bergman senkun pahenee kirja kirjalta. Tarkoitan, että minusta Sebastian on inhottava, ilkeä ja kaikin puolin vastenmielinen tyyppi! Seksiaddikti psykologi, joka on kaikille ilkeä. Ei kerro tyttärelleen olevansa tämän isä ja kaiken lisäksi vehkeilee tyttärensä selän takana, ettei tätä hyväksyttäisi hienoon amerikkalaiseen turvallisuusoppilaitokseen. Siis minkälainen isä oikeasti olisi niin törppö ja sietämätön, että estäisi oman tyttärensä pääsyn sinne! Ei tämä voi mennä näin. En tykkää.
Minusta koko Sebastianin voisi jättää pois näistä kirjoista kokonaan, mutta samapa tuo. Monet muutkin poliisien väliset skismat ja parisuhdesotkut ovat jotenkin inhottavia. Ursula ja Torkel, Billy ja My, ja sitten Vanja. Vanja-raukka, jonka adoptioisä saa syytteen talousrikoksista.
Sebastianin ja Ellinorin avoseksisuhdekin tapaa ihan oman ulottuvuutensa, kun Sebastian tunnustaa, että Ellinor on hänelle vain kodinhoitaja, jota hän panee. Sillä lailla.
Niin se rikosjuttu? Juu-u, ihan kiva, ei liian monimutkainen etteikö siitä olisi ottanut selvää, mutta vähän rönsyilevä ja irrallinen. Mutta toki niin kiihkeän koukuttava, että eihän tätä paljon malttanut kädestään laskea.
Erityistä: turvapaikanhakijoina maahan tulleiden afgaanilaisten tilanne, naisten asema. Suojelupoliisi, CIA, terroristit. Onko oikeasti sellaisia muslimimiehiä, jotka eivät antaisi naisille edes omaa kännykkää? Höh.