tiistai 27. helmikuuta 2018

Kjell Westö; Älä käy yöhön yksin


En ole ennen lukenut yhtään Kjell Westön kirjaa, vaan tämä Älä käy yöhön yksin on ensimmäiseni. Mielipiteeni on vähän kahtiajakautunut. Arvasinkin, että tämä on tökkimiseen asti Helsinki-keskeistä ja ruotsinkielis-keskeistä, mitkä ovat olleet aikaisemmin ne syyt, että ei ole ollut halua tarttua kirjoihin. Pari postausta sitten valitin Ian McEwanin kirjasta, kun siinä oli koko sivun kestävä kappale ja se oli raskasta tekstiä lukea. No. Tässä oli sitten kokonaisen aukeaman pituinen kappale. Mitäpä tuohon lisäämään…


Älä käy yöhön yksin -romaanin ensimmäinen puoli koostuu Jounin, Arielin ja Adrianan maailmasta. Kolmesta nuoresta muusikosta. Ja koko ajan juodaan viinaa ja poltetaan pilveä. Kaikki polttavat pilveä. Ihan koko ajan. Ei väliä missä päin Helsinkiä asuu, ei väliä yhteiskunnallisesta asemasta, ei poliittisesta suuntautumisesta. Mietoja ja kovia huumeita käytetään kaikissa piireissä ja kaiken aikaa. Nuorten elämä kuulostaa ihan hirveältä, yök. Halvalta ja b-luokkaiselta.

Sitten tulee musiikki. Tuntuu siltä, että laulutrion jäsenet eivät osaa ajatella mitään muuta kuin musiikkia. Koko kirja ei ole mitään muuta kuin kitaransoittoa ja… ääh, eikö nämä ihmiset pääse eteenpäin tuolta kapinallisesta nuoruudestaan. Onko mitään niin säälittävää, kuin vanha hippi. Puolustuksekseni nyt ilmoitan, että minä en välitä musiikista enkä ole musikaalinen. Musiikillisuus kirjoissa ei voisi vähempää kiinnostaa. Ehkä joku toinen lukija saa tästä parempia viboja.

Kolmasosan luettuani olin ihan valmis luovuttamaan, en jaksaisi enää puolta sivuakaan. Mutta sinnillä eteenpäin.
Sitten muuttui kertoja ja vaihtui uusi sukupolvi ja tarina parani n. 40 %. Vaan edelleen poltettiin hasista ja juotiin punaviiniä. Tai konjakkia. Koskaan ei syöty mitään. No okei, joskus jotain, mutta useimmiten nämä pilviveikot vain heräsivät aamulla, tekivät jotain, polttivat pilveä, joivat… soittivat, häröilivät. Eikö kukaan ole kuullut aamupalasta, lounaasta…?

Onko tämä nyt joku Helsinki-juttu; ovatko kaikki helsinkiläiset yhtä kovia pilvenpolttajia? Kirjassa ei esiintynyt yhtään nuorta, joka ei olisi käyttänyt huumeita. Kyse on 60-, 70- (ja 80-luvuista). Haluaisin oikeasti tietää nyt miten on, oliko tuolloin noin tavallista olla huumeissa koko ajan.

Lopussa kävi juuri niin, kuin lukija jo arvelikin. Jotain mielenkiintoa tässä täytyi olla, välillä kirja sai minut jopa jonkunlaisen flown valtaan, mutta kyllä oli kurjaa lukea huumesekoilusta ja roikkumisesta jossain nuoruuden musiikkipiireissä. Ihmiset eivät päässeet elämässään yhtään eteenpäin.

Tällä kirjalla vastasin Helmet -haasteen kohtaan "22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin". Niitä todella oli, koko kirja oli sitä täynnä kyllästymiseen asti. Ehkä tämä oli kirja keski-ikäisille huumeveikoille, jotka eivät ole kehittyneet yhtään viimeisen 20 vuoden aikana ja kuvittelevat olevansa vielä niitä kapinallisia teini-ikäisiä kitaransoittajia. Minun oli pakko lukea tämä tuon populäärikulttuurin vuoksi.

Voi olla, että joskus luen vielä jonkun toisen Westön kirjan, mutta ihan pian se aika ei tule.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti