En ole ennen lukenut yhtään Kjell Westön kirjaa, vaan
tämä Älä käy yöhön yksin on ensimmäiseni. Mielipiteeni on vähän
kahtiajakautunut. Arvasinkin, että tämä on tökkimiseen asti Helsinki-keskeistä
ja ruotsinkielis-keskeistä, mitkä ovat olleet aikaisemmin ne syyt, että ei ole
ollut halua tarttua kirjoihin. Pari postausta sitten valitin Ian McEwanin kirjasta, kun siinä oli koko sivun kestävä kappale ja se oli raskasta tekstiä lukea.
No. Tässä oli sitten kokonaisen aukeaman pituinen kappale. Mitäpä tuohon
lisäämään…
Älä käy yöhön yksin -romaanin ensimmäinen puoli koostuu
Jounin, Arielin ja Adrianan maailmasta. Kolmesta nuoresta muusikosta. Ja koko
ajan juodaan viinaa ja poltetaan pilveä. Kaikki polttavat pilveä. Ihan koko
ajan. Ei väliä missä päin Helsinkiä asuu, ei väliä yhteiskunnallisesta
asemasta, ei poliittisesta suuntautumisesta. Mietoja ja kovia huumeita
käytetään kaikissa piireissä ja kaiken aikaa. Nuorten elämä kuulostaa ihan
hirveältä, yök. Halvalta ja b-luokkaiselta.
Sitten tulee musiikki. Tuntuu siltä, että laulutrion jäsenet eivät osaa
ajatella mitään muuta kuin musiikkia. Koko kirja ei ole mitään muuta kuin
kitaransoittoa ja… ääh, eikö nämä ihmiset pääse eteenpäin tuolta kapinallisesta
nuoruudestaan. Onko mitään niin säälittävää, kuin
vanha hippi. Puolustuksekseni nyt ilmoitan, että minä en välitä musiikista enkä
ole musikaalinen. Musiikillisuus kirjoissa ei voisi vähempää kiinnostaa. Ehkä
joku toinen lukija saa tästä parempia viboja.
Kolmasosan luettuani olin ihan valmis luovuttamaan, en
jaksaisi enää puolta sivuakaan. Mutta sinnillä eteenpäin.
Sitten muuttui kertoja ja vaihtui uusi sukupolvi ja
tarina parani n. 40 %. Vaan edelleen poltettiin hasista ja juotiin punaviiniä.
Tai konjakkia. Koskaan ei syöty mitään. No okei, joskus jotain, mutta
useimmiten nämä pilviveikot vain heräsivät aamulla, tekivät jotain, polttivat
pilveä, joivat… soittivat, häröilivät. Eikö kukaan ole kuullut aamupalasta,
lounaasta…?
Onko tämä nyt joku Helsinki-juttu; ovatko kaikki
helsinkiläiset yhtä kovia pilvenpolttajia? Kirjassa ei esiintynyt yhtään
nuorta, joka ei olisi käyttänyt huumeita. Kyse on 60-, 70- (ja 80-luvuista).
Haluaisin oikeasti tietää nyt miten on, oliko tuolloin noin tavallista olla
huumeissa koko ajan.
Lopussa kävi juuri niin, kuin lukija jo arvelikin. Jotain
mielenkiintoa tässä täytyi olla, välillä kirja sai minut jopa jonkunlaisen flown valtaan, mutta kyllä oli kurjaa lukea huumesekoilusta
ja roikkumisesta jossain nuoruuden musiikkipiireissä. Ihmiset eivät
päässeet elämässään yhtään eteenpäin.
Tällä kirjalla vastasin Helmet -haasteen kohtaan "22.
Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin". Niitä todella oli, koko kirja oli
sitä täynnä kyllästymiseen asti. Ehkä tämä oli kirja keski-ikäisille
huumeveikoille, jotka eivät ole kehittyneet yhtään viimeisen 20 vuoden aikana ja kuvittelevat olevansa vielä niitä kapinallisia teini-ikäisiä kitaransoittajia.
Minun oli pakko lukea tämä tuon populäärikulttuurin vuoksi.
Voi olla, että joskus luen vielä jonkun toisen Westön
kirjan, mutta ihan pian se aika ei tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti