Ja nythän minä vasta huomasin (tätä kansikuvaa katsoessani), että Kazuo Ishiguro on nobelisti. Ilmeisesti minun olisi pitänyt pitää Me orvot -kirjasta enemmin, jos olisin tiennyt, että tämä on palkittu? Sanotaan näin, että pidin kirjasta, mutta en hirveästi.
Kirjan minä-muotoinen päähenkilö Christopher Banks elää kolmikymmenluvun Englannissa, jossa hän toimii tunnettuna rikospoliisina. Muistot vievät hänet kuitenkin takaisin maailman metropoliin Sanghaihin ja lapsuuteen, leikkimään toverinsa Akiran kanssa. Ja aikaan, jolloin Christopherin vanhemmat katosivat. Nyt vanhempana hän päättää selvittää, mitä vanhemmille oikein tapahtui ja etsiä nämä käsiinsä.
Tähän asti pidin kirjasta kohtalaisesti. Sitten, kun mentiin takaisin Sanghaihin, tarina muuttui "arvoitukselliseksi" ja "unenomaiseksi" takakansitekstin mukaan. No, tahtooko se sanoa yliluonnollista ja epäuskottavaa? Koska sellaisia piirteitä tekstissä oli ja niistä en pitänyt.
Ishiguroa on ylistetty paljon. Saattaa olla, että luen vielä joskus lisää hänen kirjojaan, mutta saattaapi myöskin olla, että en. Ainakaan en jää mistään paitsi, jos jätän lukematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti