Kuinka monta kertaa voi kertoa saman vitsin yhä uudelleen ja uudelleen? Vadelmavenepakolaisessa sitä ainakin yritettiin yli pari sataa sivua. Idea on ihan hauska ensimmäisen kolmenkymmenen sivun verran. Siinä ehtii jo kertoa saman vitsin (suomi on ikävä, ruotsi on paras) tarpeeksi monta kertaa. Luetella eri sanoin sama juttu, uudestaan ja taas uudestaan. Tässä vaiheessa olin mielestäni lukenut kirjaa jo ihan tarpeeksi ja olin vähällä luovuttaa. Mutta halusin tietää, mitä lopussa päähenkilölle Mikko Virtaselle tapahtuu. No tylsäksihän se meni sitten sekin, ei tapahtunut mitään hauskaa.
Yhden kerran, vähän ennen lopun alkua tein havainnon, että tässä olisi ollut saumaa nyt todella häijylle kunnon trillerille, jos kirja olisi kirjoitettu toiselta kantilta. Jos se olisikin ollut trilleri siitä, mihin epätoivoisiin yritelmiin päähenkilö joutuu turvautumaan säilyttääkseen salaisuutensa! Miten pienistä sattuman oikuista käykin niin, että joku vanha tuttava tunnistaa ja sitten puhuu itsensä pussiin. Ja sitten kohde pitää vaientaa. Ja päähenkilö sotkeutuu koko ajan syvemmälle ja syvemmälle omaan valheen verkkoonsa ja vauhti kiihtyy ja lopulta häntä ei pelasta enää mikään. Tälle pohjalle olisi saanut rakennettua hyvän tarinan, ilman tällaista väkinäistä huumoria. Sellaisen, missä lukija olisi sydäntään pidellen jännittänyt, että ei kai se nyt jää kiinni valheistaan ja paljastu.
Kirjassa hyvää on nimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti