Albert Camus; Sivullinen

Sivullinen on tietysti kirja, josta pitäisi tykätä kauheasti ja hurmaantua sen epätavalliseen taiteellisuuteen, eli klassikkomaisuuteen. Päähenkilö on Meursault, algerianranskalainen, joka kuvataan tunnekylmänä ja välinpitämättömänä mutta ehdottoman totuuden puolustajana. Ihmisenä, joka kieltäytyy pelastuksesta ehdottomuuttaan. Uskon että meissä kaikissa on vähän Meursaultia.  Hän on aikansa Eleanor Oliphant (Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanin tönkkö vähän autistin tuntuinen ja jämptin ehdoton neiti-ihminen).
Kirjan alussa Meursaultin äiti kuolee vanhainkodissa, vietetään hautajaisia, mutta Meursault ei itke eikä sure tai anna ilmi mitään tunteenpurkauksia. Tämän katsotaan puhuvan häntä vastaan lopun oikeudenkäynnissä. Sinne taas joudutaan siksi, että Meursault menee tappamaan erään arabin. Vähän niin kuin vahingossa ja turhaan.
Tämä oli höpsö kirja, vähän mitäänsanomaton minulle, sellainen olankohautuksella ohitettava teos. Liian ohut, vain 160 sivua. Aiheen voisi kasvattaa vaikka ihan sukukronikaksi ja Meursaultin merkillistä luonnetta tuoda esiin useammissa kohtauksissa. Ja oliko tuo luonne nyt niin merkillinen edes, en tiedä. Pitää tietysti muistaa, että kirja on kirjoitettu 1942 - mikä meitä enää hetkauttaisi. Kaikki on jo kirjoitettu, kaikki merkilliset ihmiset, rikokset, luonteet ja luonneviat laitettu kansien väliin. Hyvä kun tuli nyt luettua.

Kirjan alussa on yhdet parhaat aloitussanat koskaan: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: "Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme." Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen. Vau! Tästä pidin.


Helmet 2020 -haasteen kohtaan: 

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa ja Popsugar 2020 -haaseen kohtaan:  25. A book with only words on the cover, no images or graphics