Kirjalla on ihana kansikuva ja ihana takakansikuvaus. Siihen nähden itse tarina oli kamala pettymys! Olisin odottanut jännittävää suljetun paikan mysteeriä, kauheaa trilleriä, miten kaksi toisille vierasta miestä kyräilee tosiaan jäämeren suljetulla saarella koko talvikauden. Tutkimuslaitoksen työtehtäviään tehden ja äärimmäisissä olosuhteissa joten kuten selviten, vain he kaksi. Miten eristyneisyys alkaa ahdistaa ja mielikuvitus tehdä pilkkaa. Ja tuo kansi, voi miten näyttää ihanan... talviselta! Ehkä se on talven ja lumen kaipuuta, kun tänä talvena täällä etelässä vain ruoho vihertää ja kaurakin on alkanut itää lintulaudan alla pudonneista siemenistä.
Murtumispisteessä Kalle hakeutuu saarelle tutkimusapulaiseksi, Boris taas on ollut saarella jo pitkään. Miehillä ei selvästikään synkkaa. Kalle muistelee menneisyydessään tragediaa, johon kuuluu menetetty lapsi ja kariutunut avioliitto. Sitten saaren rantaan haaksirikkoutuu soutuvene, jossa on mykkä tyttö. Tästä lähin tarina muuttuu niin sekavaksi, että lukijana en tiedä mihin uskoa ja mihin ei. Johtopäätöksiä voisi vetää vaikka kuinka paljon erilaisia. Mikä on totta, mikä valetta. Mikä on houretta tai onko mitään tätä tapahtunutkaan. Tämä ei selviä lopussakaan, mikä on kurjaa. Voin vetää erilaisia johtopäätöksiä, mutta olisin kaivannut ovelaa selitystä lopussa. Kirjan juonihan olisi ollut mitä mainioin ja kiehtovin!
Minulla tämä meni Helmet 2020 -haasteessa kohtaan:
| 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa |
Todella houkutteleva kansikuva ja ääriolosuhteet kiehtovat aina, samoin sellainen jännite, joka syntyy, kun on melkein neljän seinän sisällä koko ajan.
VastaaPoistaTämä niin totta! Tuo kiehtova jännite, aah...!
Poista