Karin Fossum; Varoitus

Varoitusta lukiessani tulin kamalan surulliseksi. Yltiöempaattisena ihmisenä halusin, että kirjan tapahtumia ei saa tapahtua, ei edes kirjassa. Tuntui niin sietämättömältä kestää kaikki se paha ja nähdä se ketju, miten tapahtumat etenevät. Ei näin, ei näin, miksi niiden pitää edetä juuri noin, toisinkin voisi mennä! Ja kun mitään oikeasti hirveää ei ollut vielä tapahtunut, halusin huutaa Seis!, sillä paha aavistus jo heräsi takaraivossa. Jotain kamalaa tulee vielä tapahtumaan. Kirja oli hyytävän hyvä, vangitseva ja aika raaka. Ei niinkään verta ja suolenpätkää -tasolla raaka, vaan siten, että mikään ei ole pyhää.

Kirjan pahantekijä tekee karmeita piloja. Hän tuhoaa monen elämän. Ajattelemattomuuttaan? Pahuuttaan? Ja voi tätä nuorukaista, voi Johnnya, kunpa asiat olisivat menneet toisin jo alusta lähtien!

Tiedotusvälineissä on ollut viime aikoina paljon juttuja ihmisten tekemistä pahuuksista. Niissä jää selvästi käsittelemättä se, että uhreja on enemmän kuin vain se yksi. Myös tekijä (puhumattakaan tämän omaisista) on uhri. Kuka tietää, mitä hän on elämässään kokenut.Sukupolvien ketju jne...

Tämä kirja olisi hyvin voinut olla tapahtumaketju suoraan Iltalehden sivuilta.

Karin Fossum on yksi parhaista.

Anna Jansson; Pääkallovaras

Pääkallovaras oli minusta ihan parhaita janssoneita, jotka ovat aina aika hyviä. Ei nyt mitään huippuluokkaa, mutta aika taattua tavaraa, helppolukuista ja nopeaa. Sellaista perussettiä.

Andreas varastaa pääkallon hautausmaalta ja haluaa ostaa sillä hyväksyntää isommilta pojilta, joita hän ihailee ja jotka aina sulkevat hänet piiriensä ulkopuolelle. Andreas-parka, isot pojat eivät todellakaan kohtele häntä hellävaraisesti. Sitten Andreas katoaa kokonaan.

Avioerostaan toipuva Maria Wern tutkii kumppaneineen Andreaksen katoamista ja ikävöi samalla omia lapsiaan, joilla on menossa isäviikko tai ehkä paremminkin isä-kesäloma. 

Olen lukenut nämä muut Maria Wern-sarjan kirjat, paitsi viimeisintä ja tämä yksi oli jäänyt välistä pois. Oli hyvä täydentää sarja nyt senkin osalta.

Håkan Nesser; Kaalbringenin kurkunleikkaaja

Håkan Nesser onnistuu toden totta kismittämään minua niin monin eri tavoin, että minun on pakko lukea hänen tuotantoaan. On pakko selvittää, mitä tämä kaikki oikein on. Komisario Van Veeterenissä on jotain todella sietämätöntä, ei itse persoonassa niinkään, vaan siinä tavassa, jolla hänet on kirjoitettu. Ja muut kirjojen hahmot myös. Nämä ovat ihan ristiriitaisia ja luonnottomia ja ai miten ne kiusaavat minua =).

Voiko poliisi ihan oikeasti sanoa haastattelemalleen todistajalle näin:

- Tämä oli kiinnostava juttutuokio. Hyvin kiinnostava. Jollen olisi virantoimituksessa, minä luultavasti oksentaisin teidän jäljitelmämatollenne…

Ja voiko, miten voi, poliisin vaimo huumata lapset unilääkkeellä (ihan vähän vain  - siitä ei ole heille mitään haittaa!), jotta pääsisi sekstailemaan miehensä kanssa rauhassa. Parin päivän päästä, kun Münsteriä jälleen vähän himottaa, tämä kysyy vaimoltaan, jäikö sitä unilääkettä yhtään… Suomessa tuollaiset tuomittaisiin lastensuojelurikoksesta tai pahoinpitelystä välittömästi ja lapset otettaisiin huostaan. Eihän tuollainen lasten unilääkkeellä huumaaminen voi olla missään hyväksyttävää! Tosin on huomattavaa, että Nesser kirjoittaa kirjansa ei-kenenkään-maalle, eli itse keksimäänsä maahan.Mutta olisiko tuollainen lasten huumaaminen hyväksyttävää muka yhtään missään länsimaisessa maailmassa? Ei voi olla.

Olen ihan kiukkuinen itselleni, kun en pääse näihin nyt syvemmälle enkä ymmärrä…! Ja juuri siksi haluan lukea enemmin ja ottaa selvää, mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa. Ja pitääkö Nesser lukijaansa todella tyhmänä vai todella viisaana vai ihan suorastaan pilkkanaan.

Kaalbringenin kurkunleikkaajan (mielessäni ajattelin nimeksi koko ajan Kurkunleikkaajien saari =)) murhamysteeri oli aivan ylilennokas, tai sen ratkaisu ainakin ajatellen syyllisen henkilöllisyyttä. Ei näin ihan oikeasti voi tapahtua, mutta haitanneeko tuo nyt, en tiedä.

Marko Kilpi; Kadotetut

Poliisin arkista aherrusta, huikeita takaa-ajoja ja ajattelemaan pistäviä juonenkäänteitä. Hengästyttävää. Tykkäsin Kadotetuista oikein kovasti, ehkä vielä enemmän kuin Kilven ensimmäisestä teoksesta Jäätyneitä ruusuja. 

Ja kyllä palasi jalat ihanasti maan pinnalle edellisen lukemani amerikkalaispoliisikirjan jäkeen. Nyt voin taas uskoa suomalaiseen lahjomattomaan poliisityöskentelyyn =). Olli Repo on suurenmoinen poliisi, joskaan en tiedä miksi hänen täydellisyytensä ei kiusaa minua. On joitain muita etsiväsankareita, joita tuo samanmoinen täydellisyys häiritsee. Mutta Olli Repo on myös epävarma ja tuntee pelkoa ja miettii ratkaisujensa ja tekojensa seurauksia, ehkä se auttaa asiaa.

Hieman erikoinen ote Kilvellä on laittaa poliisinsa pohtimaan rakkauden tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta tai syvällisiä elämänkiemuroita. Olisin tullut toimeen ilman niitä pohdintoja vallan mainiosti. Ja toinen pieni, ihan pieni, häiritsevä kieleen liittyvä asia oli preesensin käyttö, "Olli istuu autossa ja odottaa, mutta rakennuksesta ei tule ulos ketään"...

Kadotetut olisi ruokalajina lämppäreitä, eli lämpimiä voileipiä: alla ruispala, päällä savukinkku, tomaatti, valkosipuli ja päällä emmental-juusto. Hyvää.

Karin Slaughter; Pelon huone

Luin vuosi sitten Will Trent –sarjan ensimmäisen dekkarin Triptyykin ja ihmettelin jo silloin kovasti, miten dyslektikko (jonkinlainen lukihäiriö, josta kärsivä ei osaa lukea tai kirjoittaa) pystyy olemaan poliisi ja suorittamaan ammattitutkinnon. Ja herättihän se paljon muitakin kysymyksiä. Nämä kysymykset ja ihmettelyn aiheet eivät kaikonneet vieläkään, päinvastoin. Pelon huoneessa dyslektikko-Willin ongelmat tulivat oikeastaan vielä enemmin esiin. Täytyy sanoa, että erikoinen valinta kirjailijalta valita päähenkilökseen poliisi, joka ei osaa lukea. Varsinkin kun kirjailija itsehän on sanojen ja kirjoitetun kielen ammattilainen. Erikoinen ratkaisu hakea ihmistyyppi näin kaukaa. 

Murhatutkimuksena Pelon huone oli kuitenkin kiinnostava ja onneksi kirjasta oli perusdekkaria paksumpi, siitä pidän. Amerikkalaisesta poliisilaitoksesta en saanut taaskaan mitään kovin mairittelevaa kuvaa. Kirjan perusteella siellä peruspoliisi on korruptoitunut (kaikkihan huumerahoista vetää välistä!), sovinisti (totta kai naispoliisia pitää halveksia ja simputtaa!) ja katkera. En haluaisi uskoa tuollaista, ettäkö tavallinen kansalainen joutuisi uskomaan lain turvaamisen tuollaiselle sakille. Toivottavasti meillä ei Suomessa ainakaan…

Jatkan mielelläni kuitenkin niin Will Trent –sarjaa, kuin Slaughterin muitakin dekkareita siitä huolimatta, että en hänen luomista hahmoista varauksetta pidäkään.

Karin Alvtegen; Häpeä

Ei kyllä uskoisi, että sama kirjailija on kirjoittanut Häpeän ja Tuntemattoman, oli näissä niin uskomaton laatuero. Siinä missä Tuntematon oli heppoinen ja tunteeton läpikerronta, niin Häpeässä polveili uskomaton viidakko erilaisia psykologisia pohjavirtoja. Häpeä oli osin ihan piinaavan hirveä, osin taas salamyhkäisen pelottava. Vähä vähältä päähenkilöiden menneisyydessä paljastui suuria surullisia, häpeällisiä tai nolottavia asioita.

Häpeän päähenkilöt ovat pahasti ylipainoinen ja kotiinsa linnoittautunut Maj-Britt ja menestynyt lääkäri Monika. Maj-Britt saa kirjeen tyttöaikaiselta parhaalta kaveriltaan, Monikan arkea taas järkyttää liikenneonnettomuus. Nämä tapahtumat avaavat padot ja vanhat muistot alkavat tunkeutua tietoisuuteen. Kumpikin kärsii omaa häpeäänsä ja pelkoa. Lukijan on helppo hypätä päähenkilöiden saappaisiin ja saada näistä tunteista kiinni. Ja samalla voi ajatella, miten kauheita seurauksia lapsuuden ja nuoruuden tapahtumilla voi olla.Välillä teki mieli kirkua Maj-Brittin ja Monikan puolesta.

Häpeä on kirjoitettu niin hyvin (ja taas muistan arvostaa myös hyvää suomennosta!), että tätä on kauhean miellyttävä lukea. Tämä kuuluu siihen sarjaan, jonka kieltä ei oikeastaan tarvitse lukea ollenkaan, vaan tarina tulee sivuilta kuin itsekseen.

Myös kirjan kansi on aika kiva. Jännä. En oikein saa selvää, mitä siinä on ja siksi sitä jää tuijottamaan, mutta tavallaan tuo räikeys myös kiusaa vähän. 

Douglas Preston & Lincoln Child; Tulikivi

FBI-agentti Pendergast ei pettänyt tälläkään kertaa.  En osaa laittaa Ihmeiden kabinettia, Kuoleman asetelmaa ja Tulikiveä mihinkään keskinäiseen järjestykseen, nämä kaikki Pendergast -romaanit ovat yhtä tiukkaa tavaraa ja erittäin hyviä.

 

Tulikivessä selvitellään yliluonnolliselta vaikuttavia kuolemia: Jeremy Grove löydetään lukitulta vintiltä kuolleena ja vielä kytevänä. Lattialautaan on palanut sorkanjälki ja ilmassa leijuu rikin katku. Seuraava uhri niinikään löydetään kuoliaaksi hiiltyneenä asunnostaan, jossa ei ole voinut olla ketään muuta. Kaikki merkit viittaavat yliluonnolliseen. Aivan kuin paholainen olisi tullut vaatimaan osaansa.

 

Kaikkitietävä ja -osaava Pendergast joutuu suureen vaaraan tutkiessaan murhia ja tällä kertaa kumppaniksi valjastetun ylikonstaapeli D’Agostan harteille jää paljon. Kaksikko joutuu venymään äärimmäisyyksiin saadakseen syyllisen kiinni.

 

Arnaldur Indridason; Talvikaupunki

Talvikaupunki oli raskas lukea aiheensa takia ja osui vielä niin pahaan saumaan nyt, kun iltapäivälehdissä on uutisoitu 8-vuotiaan tytön murhaa. Talvikaupungissa löydetään nuori poika murhattuna. Kun kirja vielä alkoi tuolla ruumiin löytämisellä ja sen kuvailulla, niin siinä otettiin kyllä heti lukijalta luulot pois. Alku oli kamalan ahdistava, mutta sitten alkoi helpottaa, vaikka tarina olikin kovin surullinen loppuun saakka. Tämä oli ehkä toistaiseksi varmaotteisin Arnaldur Indridasonin kirja, ei juoneltaan paras, mutta vakuuttavin. Ja tällä kertaa dialogikaan ei tuntunut niin töksähtelevältä kuin edellisillä kerroilla. 

Minulta on jäänyt välistä edellinen kirja, joten en tiedä alkoiko joku sivujuonista jo sieltä, mutta Talvikaupungissa ainakin kulki rinnalla hyvin irrallinen ja minusta vähän turha kadonneen naisen arvoitus. Tai olihan siitä ympätty vähän juonentynkää käsillä olevaan rikostutkintaan. Harmittaa, kun menin hutiloimaan tämän järjestyksen. 

Komisario Erlendurin omat lapset esiintyivät poikkeuksellisen vähän tässä romaanissa ja se oli minusta hyvä ratkaisu.

Eri kirjailijat kirjoittavat hahmonsa mielenkiintoisesti erilaisiksi. Olen itse miettinyt tätä jakoa: useimmissa kirjoissa poliisin haastattelemat todistajat yms. sivuhenkilöt ovat avuliaita ja ystävällisiä ja haluavat innokkaasti kertoa tutkijoille havainnoistaan. Ja sitten on tämä toinen ääripää, jossa haastateltavat eivät päästäisi poliisia ovesta sisään, käyvät kuumina, kieltäytyvät vastaamasta ja niuhottavat. Arnaldur Indridason ja mm. Håkan Nesser kirjoittavat tällaisista tapauksista. Että tällaisia vivahde-eroja.