Antti Tuomainen; Kaivos

Löysin Kaivos -romaanin sopivasti kirjaston suosittelemme -hyllystä, kun tarvitsin Helmet -haasteeseen kirjaston henkilökunnan suositteleman kirjan (kohta 50.) Olin ihan varma, etten ole koskaan lukenut Tuomaista.

Olin väärässä. Olenhan sittenkin lukenut Tuomaisen Parantaja -romaanin, joka sijoittui tulevaisuuden Helsinkiin. En pitänyt siitä kirjasta, sillä se oli mielestäni vastenmielinen.

En pitänyt Kaivoksestakaan täysin, se oli niin… miehinen, jäykkä ja kuvailematon. Mutta ei tämä nyt varsinaisesti huonokaan ollut, ehdottomasti kohtuullisempi kuin Parantaja. Ja sain luettua kirjan läpi vaikeuksitta.

Kirjan päähenkilö on toimittaja Janne Vuori, joka alkaa tutkia Suomalahden kaivoksen mahdollista osuutta ympäristörikokseen. Tonkiessaan asioita hän saa tappajat peräänsä.

Tässä toimittaja-Jannessa oli jotain ikävää, ehkä siksi en ihastunut täysin. Hän oli itsekäs, työlleen liiaksi omistautunut ja hajamielinen perheettään kohtaan. Tavallaan Janne teki itsestään marttyyrin niistä asioista, joissa hänellä ei oikeasti olisi ollut varaa marttyroitua. Janne unohtaa vaimon menemiset ja tulemiset, työhaastattelut, perheen vieraat ja kyläilyt, lapsen hoitomaksut, tarhaanviennit, vahtimiset… eli asiat joita vaan yksinkertaisesti ei saa unohtaa. Ajatuksissaan Janne taatusti ajatteli, että oikeastaan hänelle ei kuuluisi mokomat pikkuseikat ja häntä ei ainakaan voi syyttää niistä, vaan on naisten (ja vaimon) syytä, että häntä rasitetaan sellaisilla. Ja taas ollaan niin marttyyria. Janne Vuori oli aika ikävä ihminen.

Kirjassa Janne kohtaa myös isänsä, joka on pysynyt 30 vuotta poissa ja saapuu nyt yllättäen Helsinkiin ja ottaa yhteyttä.