No huh, mikä kirja! Ehdottomasti toistaiseksi vuoden paras, mikä kuulostaa kauhean laimealta, kun eletään vasta tammikuuta, mutta voin veikata, ettei tänä vuonna kovin montaa parempaa voi tulla jatkossakaan. Jos yhtään?
Pidin Kivitaskusta paljon, paljon enemmän kuin Kytömäen aikaisemmasta kirjasta Kultarinta, joskin pidin siitäkin. Mutta tämä oli ihan täyttä tavaraa koko 650 sivua. Muutamat viimeiset päivät jarruttelin lukemista, säädin itselleni, että saan lukea korkeintaan 50 sivua päivässä hidastaakseni vauhtia, mutta sitten en voinut enää mitään ja annoin mennä.
Kirjassa eletään kolmea eri aikakautta, jotka lopulta nivoutuvat kiehtovalla tavalla yhteen. Ensin kerrotaan Helenasta ja on vuosi 1959. Levoton Helena joutuu mielisairaalaan. Tämä oli ehkä kirjan vähiten vetävä osuus. Mutta sitten hypätään vuoteen 1849, jossa toisinajattelija Sergei on vangittu ja seisoo teloituslavalla odottaen tuomiotaan. Voi miten elämä ihmistä kuljettaakaan!
Näiden kahden lisäksi seurataan nykypäivässä Vekaa. Olin ihan häikäistynyt miten Vekan arkea ja elämää metsämökillä kuvaillaan. Juuri sellaista, jota itse haluaisin elää. Ehkä se teki aiheesta niin sydämeenkäyvän. Ihana yksinäisyys ja erakkomaisuus keskellä metsää.
Luontokuvailu oli taas aivan ylitse muun.
Lopussa kun kaikki asiat tavoittivat toisensa, odotti myös yllätys, jota en mitenkään osannut aavistaa, vaikka sitä asiaa olikin pitkin kirjaa ihmetellyt.
Kertakaikkisen hieno kirja.
Pari kertaa itkin. Toiseen syynä oli tämä lause: "Vuoriston metsien sylissä itkevät puut, ihmiset ja sienet, elämä joka hajoaa maailman tuuliin".
Helmet 2020 -haasteessa kirja menee kohtaan:
46.
Kirjassa on sauna
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti