Jojo Moyes; Jos olisit tässä

Tämä kirja jatkaa Lou Clarkin tarinaa, joka alkoi Kerro minulle jotain hyvää -romaanissa. Lou on päätynyt työskentelemään lentokentän baariin, mutta muistot Willistä eivät ole vieläkään jättäneet häntä. Tyypillistä chick litiä jälleen kerran, eikä yllä ihan ensimmäisen osan tasolle. Tässä puidaan menneitä sururyhmän kokoontumisissa, joudutaan onnettomuuteen, ihastutaan, koetaan väärinkäsityksiä ja yllätyksiä ja suunnitellaan tulevaisuutta. Sitä tavallista. Kolmas osa voi olla tulossa, mutta voi olla tulemattakin? Minä voisin ihan hyvin jättää nyt tähän osaan. Ihan kelpo ajanvieteromaani kuitenkin, sellainen kevyt ja helppolukuinen.

Helmet 2017 -haasteen kohteeseen:
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

P. D. James; Usko ja epäilys

Usko ja epäilys sijoittuu pienen pappisseminaarin tiloihin syrjäiselle maaseudulle. Siellä surmansa saanut pappikokelas on jo ehditty tuhkata, kun tämän isä haluaakin selvittää perinpohjin kuolinsyyn. Ylikomisario Adam Dalgliesh, joka on kirkkoherran poika ja jo muutenkin tuntee paikan, lähetetään tutkimaan asiaa. St. Anselmissa tapahtuu muitakin kuolemantapauksia, asioiden on pakko liittyä jotenkin toisiinsa. Paikalla on kourallinen pappi-oppilaita ja toinen kourallinen vieraita, joiden on mahdollisuus majoittua tiloihin. Näiden joukosta on löydettävä murhaaja.

Ja kun on kyse uskonnollisesta yhteisöstä, niin monet kirjan henkilöt pukeutuvat pappien asuihin; kirjassa käytettiin paljon sanaa kauhtana. En tiedä miksi, mutta minusta tuo on aina ollut vähän pilailumielellä käytetty sana, hieman alentuvasti ja kiusoitellen sanottu. Mutta kaipa se sitten on ihan virallista kieltä. Itse saatan pistää päälleni kauhtanan, joka on epämääräinen viitan muotoinen tai paremminkin muodoton loimi. Mikäköhän sana on alkukielellä kirjassa ollut... joku kaftan?

Kirja on paksu, mutta joutuisa lukea, se on kauniisti kirjoitettu ja sujuvaa tekstiä. Aivan tällainen perus-dekkari, joka sopii perus-dekkarinälkään. Dekkari-asteikolla hieman keskiarvoa paremmalla puolella.

Helmet 2017 -haasteessa tämä menee väljästi kohtaan:
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Viveca Sten; Juhannusmurha

Juhannusmurha on iki-ihanan Sandhamn -sarjan viides dekkari. Nimensä mukaisesti kirja ajoittuu juhannukseen ja murha tapahtuu nuorison juhlinnan keskellä. On humalassa pyöriviä alaikäisiä tyttöjä, oksentelevia huumeita vetäneitä nuoria poikia, sekoilua, iloa ja surua, levinneitä meikkejä, leirinuotioita, tyttö- ja poikakavereita, varastettua viinaa ja kaikilla kauhea elämänkaipuu.

Nora Linde ja miesystävä Jonas kuvittelevat voivansa viettää mukavan rauhallisen juhannuksen keskenään, kunnes selviää, ettei Jonaksen teini-ikäinen tytär Wilma tulekaan kotiin juhannuksen vietosta. Sitten Sandhamniin hälytetään poliisit. Thomas kutsutaan tutkimaan juhannusjuhlien jäljiltä löytynyttä ruumista. Huumeissa ja pöllyissä olleesta silminnäkijäkunnasta ei ole paljon apua.

Juhannusmurha oli ehkä hieman parempi kuin pari sarjan aikaisempaa. Nyt ei käsitelty aivan yhtä paljon Noran ja Thomasin omia suhdehuolia, vaan pääosassa oli murhatutkinta, kuten dekkarissa kuuluukin. Kirja oli täydellinen valinta juhannuspyhille.

Helmet 2017: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Diane Chamberlain; Saran totuus

Luin vuonna 2012 Liekkien varjo -romaanin, enkä silloin tiennyt, että kirjalle oli jatkoa. Saran totuudessa hypätään vähän eteenpäin siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Siinä FAS-lapsi Andy joutui syytteeseen murhapoltosta, mutta vapautui sitten syytteestä, kun hänen siskonsa Maggie tuomittiin vankilaan. Nyt Maggie vapautuu vankilasta, eikä elämästä tule helppoa. Hänen pitäisi suorittaa rangaistuksen yhtenä osana yhdyskuntapalvelua, mutta yhteiskunta ei ota helpolla vastaan vankilassa ollutta nuorta naista. Murhapolton seurauksena moni eloon jäänyt uhri kantaa kaunaa Maggielle ja perhe-elämässäkin käydään läpi todella suuria asioita.

Kirja oli mahdottoman kiehtova. Takakannessa sanotaan, että kirja on itsenäinen jatko-osa, mutta siitä olen eri mieltä. Minun oli vaikea tajuta joitain perhe-sotkuja jopa ensimmäisen kirjan lukeneena. Tässä oli paljon sellaista kuka on kenenkin isä/äiti/pettäjäpuoliso/lapsi/serkku -säätöä, että sain melkein hokea itselleni ääneen, että kuka kukin on. Mutta silti niin kiehtova. Parempi kuin ensimmäisen osa. Ainoastaan teoksen suomennettu nimi on jotenkin tönkkö. Alkuperäinen on Secrets She Left Behind. Nimi viittaa yhteen kirjan päähenkilöistä, joka lähtee kotoaan, katoaa ja jättää alaikäisen poikansakin kotiin vailla mitään selitystä. Lopussahan se sitten tietenkin selviää.

Arttu Tuominen; Hyvitys

Hyvitys on toinen osa Delta-sarjaa. Ensimmäinen osa Verivelka oli hyvä. Tämä oli ainakin puolet parempi. Siis sanoisinpa, että huikean hyvä! Ei tosiaan mikään kevyt ja heppoinen, vaan kirjan aiheet ovat raskaita ja aina ajankohtaisia, mutta raskaudestaan huolimatta ei ankeita lukea. Vaikeinta oli lukea Oksmanin perheen koiranhoidon tasoa, siinä perheessä ei juuri eläinten arvostus ja asiallinen kohtelu kukoista. Mutta jos joku nyt pelästyy, että kirjassa on eläinrääkkäyskohtauksia, niin sellaisesta ei ole kyse. Vaan ennemminkin kyseessä on huoli koiran puolesta ja siitä, miten koiria on kohdeltu kun ne ovat tulleet "mielenvikaisiksi" ja käyttäytyvät kuten kirjassa kerrotaan. Toivon, että jatkossa siinäkin oikeus voittaa. Kuuntelin alkupuolen äänikirjasta autoillessa ja kyllä taas nautin lukijankin äänestä suunnattomasti, sopii tälle kirjalle kuin nyrkki silmään. Loppuosan sitten luin e-kirjana, kun ei ollut enää tarvetta autoilla.

Edellisen osan poliisit Paloviita ja Oksman ovat päähenkilöitä tutkinnassa, joka alkaa siitä, kun homojen suosimaan yökerhoon tehdään pommi-isku. Sitten julkaistaan video, jossa Lähettiläs pitää vihapuheen homoja, transvestiitteja ja kaikkia muita uskonnon vastaisesti käyttäytyviä vastaan. Poliisilla on vakava paikka turvatessaan kynttiläkulkuetta. Tapahtuu hyökkäyksiä, pidetään vihapuheita ja jäljet johtavat White Order -nimisen rasistijengin pakeille. Nyt pääosaan nousee  enemmän Oksman, jolla on omat salaisuutensa, niin kotona kuin työelämässä. Paloviidan vastoinkäymiset tuntuvat tapahtuvan enemmän perhe-elämän puolella.

Nautin kirjasta suunnattomasti. Olisikohan tämä nyt sitten ehkä ollut kesän paras dekkari? Ehkä näin juhannusaattona sitä on liian aikaista vielä sanoa.

Sujata Massey; Murha Bombayssa

Perveen Mistry toimii juristina isänsä lakitoimistossa, mikä on poikkeuksellista intialaiselle naiselle. Eletään vuotta 1921. Bombayssa elää uskontojen ja kansallisuuksien kirjo, basaareissa tuoksuvat mausteet ja tuoksuöljyt, riksat kuljettavat ihmisiä, vesipuhvelit makoilevat parkkipaikoilla. Sea Viewin talossa elää kolme leskeä ja kohta talossa tapahtuu murha. Perveen on sukupuolensa takia ainoa, joka voi haastatella kolmea eristyksissä elävää leskeä. Miesten kanssa he voisivat kommunikoida vain rei'itetyn seinälevyn läpi. Perveen itse kohtaa myös ennakkoluuloja, uhkia ja vaaratilanteita.

Murhatapauksen tutkinnan  lisäksi kirjassa käydään läpi Perveenin oma menneisyys vuodesta 1916; tapahtumat joiden seurauksena hän työskentelee Mistryn lakiasiaintoimistossa. Ja siinä on omat huikeat kiemuransa.

Ajankuva sadan vuoden takaisesta Intiasta on upea, vaikka en ole mitenkään erikoisen ihastunut Intiaan nykypäivän valtiona. Intian sisällä eri uskontojen keskuudessa vallinneet kulttuurierot, tavat, ruuat, käyttäytymissäännöt ja jopa erilaiset tavat pukea sari ovat kiehtovia. Ja osa näistä tietenkin nostaa nykyihmisen hiukset pystyyn. Mutta osittain suorastaan ihmettelee, miten samanlaista elämä on ennenkin ollut. Ja miten melkein odottaisi enemmän ahdasmielisyyttä ja tiukkoja sääntöjä. Lukiessa olin välillä unohtaa, että kyse on sentään noinkin vanhasta ajasta. Välillä nuoret naiset Perveen ja Alice tuntuivat käyttäytyvän melkein nykynaisen tavoin.

Ehdottomasti sarjan seuraavakin osa menee lukulistalle.


Helmet 2017 -haasteessa tämä kuittaa kohdan: 
33. Kirja kertoo Intiasta

Penny Louise; Kylmän kosketus

En nyt jotenkin ihan pääse sinuiksi tämän sarjan kanssa. Luin melkein heti ensimmäisen perään tämän kakkososan. Vaivatonta Cozy Crime -dekkaria.. mutta kun ei ole ihan vaivatonta. Minusta näissä on jotain vaikeaselkoista. Vai onko kyse sitten suomennoksessa! Aivan kuin edellisessäkin osassa, niin taas saattoi kesken kappaleen vaihtua se "hän", josta kappaleessa kerrottiin. Tekstiä oli aivan kuin jaettu kappaleisiin tai osiin väärissä paikoissa tai ei ollut jaettu ollenkaan... tai jotenkin aihe katkesi ja jatkui ihan väärästä paikasta. En osaa selittää. Jouduin useamman kerran palaamaan kirjassa taaksepäin, ja muutama kohta (esim. eräästä tulipalosta pelastuminen) jäi kyllä täysin aukeamatta, vaikka luin sen kahteen kertaan! En vaan saanut selvää, että miten sieltä päästiin ulos, ikkunastako vai ovesta, alakerrasta vai yläkerrasta, kuka katsoi ikkunasta, sisä- vai ulkopuolelta... ei hitsi. En viitsinyt lukea kolmatta kertaa.

Kirjassa oli sellaista muka-huumoria, kuten mm. Jussi Adler-Olssenin kirjoissa. Eli lukijan pitäisi vähän naurahtaa ja hymähtää "muka huvittaville huomioille"... mutta kun niissä ei ollut mitään hauskaa, vaan ainoastaan keinotekoista.
Myös edellisen kirjan omituinen Nichol-naispoliisiharjoittelijan hahmo oli mukana tässä ja edelleen dynamiikka tämän ja muiden kesken oli omituista.
Näissä kahdessa kirjassa on myös viitattu vanhempaan rikostapaukseen, ns. Arnotin tapaukseen, mutta tarkistin, ettei sellaista aikaisempaa kirjaa ole olemassakaan. Eli koko Arnot-viittaukset ovat ihan turhia vain?
Three Pines -kylän "hyvätkin" hahmot ovat mielestäni osin epämiellyttäviä. Tässä kirjassa yksi kylän uusimpia asukkaita murhataan. Uhri on ollut inhottavan ilkeä ja ylimielinen, varmaan yhdellä jos toisellakin olisi ollut syytä murhaan. Gamache ja kumppanit saapuvat jälleen pikkukylään tutkimaan asiaa.

Kirja ei ole suorastaan huono, mutta ehkä tämän vuoden huonoin lukemani dekkari. Muita huonompia kirjoja sitten on ollut ei-dekkari -sarjassa.

Opin uuden asian (tästä pidän!): murhaa ei voikaan enää tehdä siten, että heittää kylpyammeessa kylpevälle puolisolleen hiustenkuivaajan tai leivänpaahtimen (koska kaikillahan on tietenkin töpselissä oleva leivänpaahdin kylppärissä siltä varalta, että tekee mieli paahtoleipää kesken kylvyn), koska nykyaikaisissa sähkövempaimissa on automaattinen virrankatkaisu. Toista se oli ennen! Ennen asiat olivat paljon paremmin. Siipalta sai hengen kovin kätevästi, kun tönäisi kihartimen siitä peilihyllyltä ammeeseen. Mutta en silti menisi kyllä kokeilemaan, niin syvään on juurtunut tuo entisvanhaan opittu tieto tästä murhatavasta... Sitä paitsi; kenellä on enää kylpyammetta?

Eva Frantz; Sininen huvila

Tämä on ensimmäinen osa Anna Gladin poliisitutkimuksia ja pidin tästä enemmän kuin kakkososasta. Ei sekään toki huono ollut.
Becka on sisustus- ja lifestyle-bloggaaja ja on selvästi suututtanut jonkun, sillä hänet yritetään murhata. 5-vuotias Bruno-poika löytää äitinsä tajuttomana ja lähtee yksin yöhön etsimään apua. Teini-ikäinen pariskunta löytää yksin harhailevan lapsen.
Anna Glad ja poliisitiimi toteavat, että Beckaa on uhkailtu blogin kommenttikentässä, onko joku heistä syyllinen ja miten anonyymin nimimerkin takana lymyävä uhkailija löydetään?
Annan oma parisuhde on tympeä, työttömäksi jäänyt Måns vain pelaa videopelejä ja laiskottelee päivät pitkät.

Ja sitten taas poimitaan kirjasta mielenkiintoinen asia: vanhemmalla Rolf-poliisilla ei ole Facebook-tiliä, mutta hän selailee satunnaisesti Facebookia. Hm, tämähän ei ole mahdollista, koska jos yrittää Facebook-linkkiin olematta itse kirjautuneena Faceen, selain näyttää vain vähän tietoja ja pikkuisen sivun alkua ja sitten tulee vaatimus kirjautua sisään. Vaikka jollain on avoin profiili (kellä muka on?? paitsi yhteisöillä, joille se on tärkeää näkyvyyden takia), niin ilman kirjautumista sivuja ei voi selata.


Kirja sopii Helmet 2017 haasteeseen kohtaan: 

49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Niina Mero; Englantilainen romanssi

Englantilainen romanssi oli hauska, herkullinen, lempeä, kevyt, mukava, makea, jännittävä, herttainen ja sydämellinen tarina Norasta, joka lähtee Englantiin sisarensa häihin. Sisar Heli on menossa naimisiin aatelissuvun vesan kanssa. Ja Nora itse harrastaa ja tekee tutkielmaa englantilaisesta romantiikan ajan kirjallisuuden johtohahmoista. Keats, Shelley, Byron...
Kirjan kieli ja kielioppi on niin kaunista, että tämä kirja taas kerran menee siihen sarjaan, jossa tekstiä ei tarvitse lukea ollenkaan, vaan se tulee silmien kautta itsekseen päähän. Keveys tulee juuri siitä; lukijan ei tarvitse tehdä töitä.
Kirjassa on tietenkin sopivasti romantiikkaa, mutta ei imelyyttä, tämä ei ole varsinaisesti rakkausromaani. Huumoria ja hauskaa sanailua on juuri sopivasti, ei onneksi liikaa, koska se voi tehdä kirjasta "halvan" tuntuisen ja mauttoman. Jännittävyyttä taas tuo aatelisperheen kadonnut jälkeläinen, mystinen kartano, goottilaiset elementit. Myrkyt, makaaberit taide-esineet ja salaisuudet.
Kirjallisilla tiedoilla brassailu oli siinä ja siinä - mietin olisiko vähempikin riittänyt. Onko tarve näyttää lukijalle suunnaton lukeneisuus? Jos, niin mikä sen tarkoitus on.
Kirjan päähenkilö Norassa oli jotain vähän tehtyä, liioiteltua ja kliseemäistä (tatuointi-osuus oli vähän yliampuva, samoin maiharit, ruutupaidat, teinimäinen mustan gotiikan ihailu, saatanan kissa, pääkallokiitäjät... siis ihan kaikki kliseet samaan pakettiin. Mutta ehkä se olikin ironiaa? Ehkä lukijan olikin tarkoitus tässä naureskella partaansa.)

Ja sitten taas se yksityiskohta, joka herätti kiihtymyksen: kirjassa vietettiin ensimmäistä iltaa ja syötiin illallinen. Alkupalaksi rapukakkua, pääruuaksi viiriäistä.. sitten noustiin odottelemaan jälkiruokaa, otettiin makeaa likööriä ja Nora päästää yhtäkkiä suustaan sammakon, joka vetää isäntänä toimineen aatelisperheen mykäksi. Seuraa vaivaantunut hiljaisuus. Lady pakenee keittiön puolelle katsomaan, joko jälkiruoka on valmista... Nora ja Heli pakenevat huoneisiinsa. Ja mitä hittoa! Jälkiruoka unohtuu! Kukaan ei mene syömään sitä odotettua jälkiruokaa! Mitä sille tapahtuu - kyllähän asia on niin, että jos jälkiruoka on tehty, niin se syödään vaikka seurassa olisi lauottukin vaivaannuttavia repliikkejä. Ja mitä se olisi ollut? Liköörillä kostutettu kirsikkapiiras? Sitruunamarenki? Luumukohokas?! Mitä sille kävi, kun kukaan ei tullutkaan syömään?! Jotenkin alkoi ahdistaa tällainen epäjohdonmukaisuus.

Niina Meron kirja oli nautinnollinen kokonaisuus. Tätähän voisi lukea lisääkin. Melkein tätä, en nyt ihan samasta aiheesta jatkaisi, tämä kirjallisuus-teema ammennettiin mielestäni loppuun.


Helmet 2017 -haasteessa kohtaan: 

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Englantilainen kirjallisuustiede on minulle täysi musta aukko

Louise Penny; Kuolema kiitospäivänä

Näitä Louise Pennyn herkullisilla kansikuvilla varustettuja leppoisia murhadekkareita olen kalastanut pitkään, kun totesin ettei oma kirjastoni tarjoa näitä. Bookbeatista sitten e-kirjana tartuin heti sarjan ensimmäiseen. Näyttämönä on pikkuinen Three Pines -niminen kanadalaiskylä ja sen asukkaat. Vanha rouva Jane Neal murhataan nuolella ampumalla ja kourallinen kylän asukkaita joutuu epäillyksi, kun poliisit Gamache, Beauvoir ja Nichol saapuvat tutkimaan murhaa maalaisidylliin.

Nyt en voi olla mainitsematta päähenkilö-tutkijan Gamachen nimeä, miten se kiusasi, kiehtoi ja ärsytti minua. Joka kerta kun kirjassa mainittiin Gamache, minun oli pakko lukea se mielessäni ääneen ganache. Ganache on vaahdotettu jälkiruokakuorrute esim. kakkujen päälle. Ganache ganache ganache.. voi miten monta kertaa olen joutunutkaan viime päivinä hokemaan sanaa ganache!

Kuolema kiitospäivänä oli sellainen herttainen hyvän mielen pikkudekkari, johon minun oli vielä vähän totutteleminen. En osannut vielä hienosäätää itseäni täysin romaanin  tasolle. Jotkut kappaleet tuntuivat kamalan pitkiltä ja niissä saattoi kappaleen päähenkilö vaihtua kesken kaiken, piti selata taakse kappaleen alkuun, että muisti ketkä ihmiset siinä puhuvat keskenään tai kuka oli se "hän". Ja joskus taas tuli kappaleen jako kesken jatkuvan tapahtumaketjun. Vai johtuiko sitten kun luin kirjan e-kirjana. Jotain pientä epätasapainoa ja vaikeaselkoisuutta oli havaittavissa.

Gamache kohteli harjoittelija-alaistaan, naispoliisia Nichol, omituisesti. Tavallaan tämä poliisikokelas oli nenäkäs ja kärkäs sanomaan omia mielipiteitään, joista Gamache sitten käski hänen pitää suunsa kiinni. Toisaalta kuitenkin sitten se hiljaa pysyminenkin oli kuulemma väärin. Mikään ei sitten kelvannut Gamachelle ja lopulta Nicholia rankaistiin ihan turhasta mitättömästä seikasta.

Mielelläni luen seuraavatkin Gamache-romaanit.

Eero Huovinen; Äitiä ikävä

Jos ikinä minun pitäisi jättää joku kirja kesken, niin se olisi ollut tämä Äitiä ikävä. Luin kirjan loppuun vain sen takia, että haluan haastaa itseäni lukemaan kirjoja joista en pidä ja toiseksi siksi, että tarvitsin Helmet 2017 -haasteeseen muistelmateoksen/elämäkerran. Kolmanneksi siksi, että mielestäni luen liikaa ja vauhtia hidastamaan sopii tällainen kirja, josta en pidä. Tekisi koko ajan mieli kirjoittaa "huono kirja", mutta en halua haukkua kenenkään kirjoittajan taiteellista työtä. Onko mikään kirja oikeastaan huono, jos se on tärkeä kirjoittajalleen. Olisi yhtä törkeää sanoa jollekin, että hän laulaa huonosti, hänen piirroksensa on huono tai käsityönsä huonosti tehty. Olkoon taiteelliset teokset tällaisen arvostelun ulkopuolella.

No miksi en sitten valinnut jotain muuta muistelmateosta? Siksi, että en usko pitäväni mistään muustakaan muistelmateoksesta tai elämäkerrasta. Ehkä erakkomainen introverttiyteni vaikuttaa siihen, että en vaan ole kiinnostunut ihmisistä. Ehkä siksi en ollut kiinnostunut Eero Huovisen äitiä muistelevasta teoksestakaan. Tämä oli tervanjuontia ja hikistä työtä. Yllättävää kyllä, olin kuullut tätä kirjaa kehuttavan jossain Facebookin kirja-palstalla ja siksi valitsin sen.

Eero Huovinen oli minulle ihan vieras; joku pappi, piispa. Suomen evankelinen liike. Siis mikä liike? Joku uskonlahkoko siis? Mikä on liikkeen ja lahkon ero? Ahaa - siis joku naispappeustakin vastustanut liike. No tämä jo selittää paljon, ajattelen.

Kirja kuvaa jo 75-vuotiaan piispan muistelmat lapsuudestaan ja äidistään siihen saakka, kun äiti kuoli Eeron ollessa vain 9-vuotias. Niin ja sen jälkeisestäkin elämästä. Perhe eli niin omituista elämää, sen dynamiikka oli melkein sairasta ja isä-hahmo jotenkin vastenmielinen, että tunsin välillä lievää, välillä syvempää vastenmielisyyttä koko perhettä kohtaan. Eikä veljesparvikaan ollut kovin miellyttävä. Ilmeisesti oltiin syvän uskonnollisia ja ankaria. Toisaalta kirjassa esitetyt kirjeet menneisyydestä olivat nekin jotenkin... ei-niin-terveitä. Mielestäni. En millään pysty samaistumaan tähän maailmaan enkä näihin tunteisiin. Onpahan luettu. Kirjalla ei ollut taiteellisia ulottuvuuksia eikä mielestäni mitään tarkoitustakaan. Se oli täysin turha. Voisin kuvitella, että tällaiset muistelmat olisivat hauskoja luettavaksi perheen sisällä, sukulaisten kesken, mutta miten kukaan ulkopuolinen saa tästä mitään.

Helmet 2017 haasteessa kohtaan: 

36. Elämäkerta tai muistelmateos

Emelie Schepp; Valkoiset jäljet

Ihan alkajaisiksi on pakko puuttua kirjassa esiintyneeseen hupaisaan väitteeseen: "Hän oli ilkialaston, aina jalkovälissä roikkuvia munaskuita myöten." On esitettävä syvää huolta, mikäli Martinin munaskuut roikkuivat hänen jalkovälissään. Kirjassa nyt varmaan tavoitellaan jotain siistiä ja salonkikelpoista ilmaisua sukuelimille, mutta munaskuut eivät ole sukuelimiä nähneetkään; munaskuut on munuaiset. Toivonemme, etteivät Martinin munuaiset roikkuneet hänen kehonsa ulkopuolella. Munaskuut on ikivanha suomalainen sana, joka on nykyihmisille tutumpi Raamatusta. Olisi todella kiva tietää, mikä on tekstissä alkukielellä käytetty sana! Ei sikäli, että osaisin ruotsia yhtään, mutta silti olisi kiva kuulla alkukielinen versio tässä kohtaa käytetystä sanasta.

Sitten kirjaan. Se oli hyvä jännittävä perusdekkari, jossa on muutama ei-niin-sympaattinen hahmo. Jana Berzelius on toinen ja poliisi Mia toinen. Minua vähän kismittää, kun poliiseista tehdään osittain lain ulkopuolella seikkailevia hahmoja. Siinä on jotain sellaista pettymyksen tunnetta, kun en haluaisi uskoa poliisista koskaan pahaa. Mutta kirjassa näiden hahmojen edesottamukset olivat kyllä vauhdikkaita ja mehukkaita. Miespoliisit menivätkin sitten minulta vähän sekaisin, vaikka tämä oli jo sarjan toinen kirja, jossa heidän elämäänsä käsiteltiin. Oli Henrik ja Gunnar ja Ole ja... oliko vielä joku? Anders. Oikeastaan vasta kirjan loppupuolella aloin muistaa, kuka kukin on.

Aluksi junasta löytyy thaimaalaistytön ruumis, toinen sellainen katoaa. Aasiasta salakuljetetaan huumeita ja huumepomo Setämies tuntuu vetelevän langoista, mutta kukaan ei oikeastaan tunne Setämiestä. Jo edellisessä kirjassa esiintynyt pahis Danilo Pena on sotkeutunut huumevyyhteen. Nopealukuinen ja mukaansatempaava jännäri. Sarjan seuraava osaa siirtyy lukujonoon.

Camilla Läckberg; Kultahäkki

Kultahäkki oli ihan mahtava lukukokemus. Tämä ei liity mitenkään Läckbergin Fjällbacka -sarjaan, tämä pitää muistaa ennen kuin aloittaa lukemisen. Monet ovat pettyneet kirjaan, kun ovat kuvitelleet tämän olevan niitä Läckbergin dekkareita. Mutta. Tämä on paljon huimempi kokemus kuin tavalliset dekkarit. Jännitystä tämäkin on, mutta ihan erilaista, kustantaja kuvaa kirjaa psykologiseksi jännitysromaaniksi. Tämä on äärimmäisen nautinnollinen kosto- ja naispaholaisteema. Miten kirja voi ollakin näin hiuksia nostattava ja repivän herkullinen!

Faye joutuu aviomiehensä pettämäksi niin taloudellisesti, ruumiillisesti kuin henkisestikin. Hänet hylätään ja alistetaan ja häpäistään päin kasvoja röyhkeästi. Mutta mitä tekee petetty nainen? Kostaa! Nousee kuin tuhkasta ja naisen kosto on julma. Aah, miten sydäntä oikein lämmitti. Kirjan ratkaisu oli arvattavissa, mutta se ei mitenkään häirinnyt nautintoa, koska jokainen juonenkäänne oli nautinto. Epäuskottavuuksia tietysti löytyi. Oikeasti kenenkään ei olisi niin helppoa koota elämää tyhjästä ja rikastua ja menestyä, kuten Faye teki. Muutenhan me kaikki olisimme rikkaita ja menestyviä, jos siihen riittäisi pelkkä päättäväisyys.

Romaanille on tullut jo jatko-osakin, Hopeasiivet. Ihan varmasti luen senkin. Valitettavasti satuin lukemaan Hopeasiipien esittelyn ennen kuin olin päättänyt Kultahäkkiä - ja tulin valitettavasti spoilaantuneeksi. Hieman. Ärsyttää monessa kirjasarjassa sama, kun pitäisi välttää tulevien osien takakansitekstejä, joskus ne vain pomppaavat silmille...


Mielestäni tämä on Helmet 2017 -haasteen: 

21. Sankaritarina

Pirjo Tuominen; Opettajatar

Välillä mietin, luenko Kaari Utriota vai Pirjo Tuomista, sillä niin samanlaisella otteella nämä Tuomisen historialliset naisista kertovat romaanit on kirjoitettu. Mielestäni Pirjo Tuominen on vaan parantanut otettaan vuosien mittaan.
Opettajatar on neiti Rosa Balck; Haminan keisarillisen kadettikoulun opettaja-maisterin tytär, joka jatkaa  myös itse omaa uraa opettajana. Tyttökoulun opettajana, kuten sisarensakin. Haminasta perheen tosin ajaa pois skandaali ja sisarusparven tie vie Helsinkiin ja Hämeenlinnaan ja ulkomaille saakka.
Tämä oli ihanan herkullinen tarina 1800 -luvun puolivälin naisista, jotka tarvitsevat holhoojan tehdäkseen virallisia sopimuksia, joita säätelee tiukat sopivaisuussäännöt ja joiden elämää hallitsee milloin mitkäkin ulkopuolelta tulevat vaateet. Kirjassa on romantiikkaa ja jännittäviä ihmissuhteita, vähän myös kuolemaa, tauteja, kartanoelämää... kaikkea sitä, mistä tällaiset herttaiset kirjat on koottu.

Vanhaan vuoden 2017 Helmet-haasteeseen laitan tämän kohtaan:

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja