Eero Huovinen; Äitiä ikävä

Jos ikinä minun pitäisi jättää joku kirja kesken, niin se olisi ollut tämä Äitiä ikävä. Luin kirjan loppuun vain sen takia, että haluan haastaa itseäni lukemaan kirjoja joista en pidä ja toiseksi siksi, että tarvitsin Helmet 2017 -haasteeseen muistelmateoksen/elämäkerran. Kolmanneksi siksi, että mielestäni luen liikaa ja vauhtia hidastamaan sopii tällainen kirja, josta en pidä. Tekisi koko ajan mieli kirjoittaa "huono kirja", mutta en halua haukkua kenenkään kirjoittajan taiteellista työtä. Onko mikään kirja oikeastaan huono, jos se on tärkeä kirjoittajalleen. Olisi yhtä törkeää sanoa jollekin, että hän laulaa huonosti, hänen piirroksensa on huono tai käsityönsä huonosti tehty. Olkoon taiteelliset teokset tällaisen arvostelun ulkopuolella.

No miksi en sitten valinnut jotain muuta muistelmateosta? Siksi, että en usko pitäväni mistään muustakaan muistelmateoksesta tai elämäkerrasta. Ehkä erakkomainen introverttiyteni vaikuttaa siihen, että en vaan ole kiinnostunut ihmisistä. Ehkä siksi en ollut kiinnostunut Eero Huovisen äitiä muistelevasta teoksestakaan. Tämä oli tervanjuontia ja hikistä työtä. Yllättävää kyllä, olin kuullut tätä kirjaa kehuttavan jossain Facebookin kirja-palstalla ja siksi valitsin sen.

Eero Huovinen oli minulle ihan vieras; joku pappi, piispa. Suomen evankelinen liike. Siis mikä liike? Joku uskonlahkoko siis? Mikä on liikkeen ja lahkon ero? Ahaa - siis joku naispappeustakin vastustanut liike. No tämä jo selittää paljon, ajattelen.

Kirja kuvaa jo 75-vuotiaan piispan muistelmat lapsuudestaan ja äidistään siihen saakka, kun äiti kuoli Eeron ollessa vain 9-vuotias. Niin ja sen jälkeisestäkin elämästä. Perhe eli niin omituista elämää, sen dynamiikka oli melkein sairasta ja isä-hahmo jotenkin vastenmielinen, että tunsin välillä lievää, välillä syvempää vastenmielisyyttä koko perhettä kohtaan. Eikä veljesparvikaan ollut kovin miellyttävä. Ilmeisesti oltiin syvän uskonnollisia ja ankaria. Toisaalta kirjassa esitetyt kirjeet menneisyydestä olivat nekin jotenkin... ei-niin-terveitä. Mielestäni. En millään pysty samaistumaan tähän maailmaan enkä näihin tunteisiin. Onpahan luettu. Kirjalla ei ollut taiteellisia ulottuvuuksia eikä mielestäni mitään tarkoitustakaan. Se oli täysin turha. Voisin kuvitella, että tällaiset muistelmat olisivat hauskoja luettavaksi perheen sisällä, sukulaisten kesken, mutta miten kukaan ulkopuolinen saa tästä mitään.

Helmet 2017 haasteessa kohtaan: 

36. Elämäkerta tai muistelmateos