tiistai 11. helmikuuta 2020

Camilla Grebe; Kun jää pettää alta

Camilla Grebe oli minulle ihan uusi tuttavuus ja Kun jää pettää alta aivan mainio trilleri-dekkari! Olin alusta asti ihan koukussa.
Kirjassa on useita päähenkilöitä, mutta Emma oli ehkä heistä eniten päähenkilö. Hänellä on rakkaussuhde oman yrityksensä toimitusjohtajaan Jesperiin, mutta kihlajaispäivänä Jesper tekeekin oharit. Pikkuhiljaa lukijalle selviää, että suhteessa on ollut enemmänkin vialla. Jesperin asunnosta löydetään murhattu nainen.
Peter on poliisi, joka tutkii edellä mainittua murhaa. Hänen hahmostaan en pitänyt niin paljon. Peter kuvataan masentuneeksi ja mielestäni tunnekylmäksi.
Kolmas tärkeä hahmo on Hanne, joka 59 -vuotiaana kärsii alkavasta muistihäiriöstä. Tämä oli kiva erikoinen ratkaisu. Tällaisia hahmoja ei ole romaaneihin paljon kirjoitettu, eikä varsinkaan dekkareihin! Hanne toimi poliisin apuna käyttäytymistieteen asiantuntijana.
Loppu oli herkullinen. Ja vaikka sen saattoi aavistaa, tai ainakin pitää todennäköisenä jo vähän aikaisemmin, niin silti se riemastutti koukullaan! Tosin vielä ihan viimeisille sivuilla saakka ajattelin, että jos tässä onkin kaksois-bluffi ja tuo ravisutteleva ratkaisu ei sittenkään ole niin, vaan...!

Mielenkiintoinen seikka: kirjan alkuperäisnimi on Älskaren från huvudkontoret. Sepä olisi ollut hyvä nimi suomennoksellekin! Suomessa ei ole kai tapana nimetä kirjoja noin, ehkä meidän mielestä ne vaikuttaisivat harlekiini-sarjoilta, mutta olisikohan jo aika unohtaa vanhat painolastit, tuo olisi ollut sopiva nimi kirjalle. Siinä selvästi viitataan jo alussa siihen, että rakastajassa tai rakkaussuhteessa on jotain erikoista, kun se annetaan kirjan nimeksi. Suomalaiselta lukijalta se pieni vivahde jää nyt kokonaan kokematta. Muutenkin Kun jää pettää alta on vähän riman alitus, aika pliisu ja mitäänsanomaton tusinanimi.


Helmet 2020 -haasteessa kohtaan 13. Kirjassa eksytään

maanantai 10. helmikuuta 2020

Elly Griffiths; Januksen kivi

Januksen kivi on arkeologi-Ruth Galloway -sarjan toinen osa. Pidin ensimmäisestä osasta ja pidin tästä. Jotain lievää epäuskottavuutta on (esim. Ruth ei ymmärrä äärettömän helppoa latinankielistä lausetta, jonka jopa latinaa opiskelematon lukija ymmärtää auttavasti). Ja myös se, että Ruth joutuu jo toisen kerran pulaan ja hyökkäyksen kohteeksi. Näyttää tuo arkeologin elämä olevan vaarallista! Tällä kertaa Ruthilla on suojeltavana myös pieni elämänalku - hän on edellisen kirjan tapahtumien jäljiltä raskaana.
Kirjassa rakennustyömaan alueelta löytyy lapsen luuranko ilman päätä. Se on haudattu oviaukon kynnyksen alle ja kun arkeologi-tiimi lyö päänsä yhteen, todetaan että näin uhrattiin Janukselle - kaksikasvoiselle jumalalle roomanvallan aikana. Näppärä tarina.
Ja se lausehan muuten meni näin: omnia mutantur, nihil interit.

Helmet 2020 -haasteessa:
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu

lauantai 8. helmikuuta 2020

Arnaldur Indridason; Petsamo

Kolmas romaani Arnaldurin Islanti-sarjaa, jossa seikkailevat sotapoliisi Thorson ja Islannin oma poliisi Flovent. Tässä kirjassa vuonna 1940 evakuoidaan islannin kansalaisia takaisin kotimaahansa sodan jaloista pois. Suomelle kuuluvan Liinahamarin satamasta Petsamosta lähtee laiva. Laivalla tapahtuu epäonninen sattumus, kun yksi matkustajista katoaa yön aikana.
Islannin maaperällä taas löydetään kuoliaaksi pahoinpidelty nuorimies. Thorson ja Flovent joutuvat selvittämään kumpaakin mysteeriä.
Kirjassa pisti taas silmään sama, kuin kaikissa Arnaldurin dekkareissa: poliisien haastattelemat kansalaiset ovat kaikki aina hyvin negatiivisia. Kukaan ei koskaan halua kertoa vapaaehtoisesti tai mielellään poliiseille mitään. Vastaukset pitää kiskoa todistajilta väkisin, siitä seuraa "en nyt yhtään pidä tästä haastattelusta" tai "en halua sotkeentua asiaan" -repliikkejä. Oikeassa elämässä olen sitä mieltä, että suurin osa kansalaisista päinvastoin mielellään vastailee poliisien kysymyksiin, jopa vähän innokkaammin, kuin olisi ehkä tarpeenkaan. Ihmiset ovat sensaatiohakuisia ja uteliaita ja yleensä suhtautuvat poliiseihin ylikorostetun innokkaasti.

Sitten jännä kielellinen huomio: kun nainen meikkaa ja kaunistautuu ravintolailtaa varten, hän laittaa kasvoihinsa silmänvarjoa. Englanniksi eye shadow, islanniksi mikä lie, mutta suomeksi se on kyllä luomiväri. Silmänvarjosta tulee mieleen lähinnä jokin silmätauti. Kirjan naishenkilö myös maalasi ripset. Ehei, ripset värjätään tai laitetaan ripsiväriä/maskaraa. Ei ripsiä maalata. Huulet voi maalata. Kasvotkin voi "maalata", ei ripsiä. (Kirjalla on muuten miespuolinen suomentaja).
Kolmas erikoinen sana on tulikiukkuinen, joka esiintyi kirjan sivuilla monesti. Suomessa tällaista sanaa ei käytetä, se on ovela käännös jostain islannin tyypillisestä sanasta. Suomessa ei ole oikeastaan parempaa kuin pelkkä kiukkuinen tai ehkä hyvin kiukkuinen. Tulikiukkuinen on aivan tehty sana. Ei sen puoleen, sanana ihan hyvä. Tulee mieleen vähän muumien kieli. Pikku-Myy voisi olla tulikiukkuinen.

Kirja oli hyvä, nautin tästä kannesta kanteen, kuten kaikista näistä Islanti-dekkareista.

Helmet 2020 -haasteessa:
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa


torstai 6. helmikuuta 2020

Mika Waltari; Komisario Palmun erehdys

Komisario Palmun erehdys ilmestyi vuonna 1940. Kirjan kieli on valloittavan vanhanaikaista. Eräs hahmo, miespuolinen ylioppilas, käyttää sanaa böbi  - ja hän käyttää sitä paljon. Vanhukset ovat böbejä, sisko on ihan böbi ja poliisit ne vasta ovat emäböbejä. Aivan suurenmoista! Ja kun tänä päivänä poliisilla on epäiltyjä, niin komisario Palmun aikana oli epäluulonalaisia. Kirjassa oli muitakin aivan riemastuttavia vanhoja sanavalintoja.
Tässä dekkarissa kuulun liikemiessuvun jäsen Bruno Rygseck murhataan kotonaan ja epäluulonalaisiksi joutuvat vuorotellen hänen tätinsä, serkkunsa ja ystäväpiirinsä jäsenet. Eikä yksi murha riitä, sillä eräs epäluulonalainenkin pääsee vielä hengestään.
Vanhanaikaisuudessaan riemastuttava kirja. Waltari on kirjoittanut tätä ilmeisesti loppuvuonna 1939 ja kirja on ilmestynyt alkuvuonna -40. Vuosina, jolloin Suomessa oli sota. Ajatella.

Helmet 2020 -haasteessa kohtaan 
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä
ja
Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan 
6. A book by an author who has written more than 20 books

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Väärän kissan päivä

Tämä ei ollut minun kirja ollenkaan. Luulin tarttuvani dementiatarinaan, sellaiseen tästä maailmasta olevaan. Mutta tämä onkin jostain ihan toisesta universumista. Siis. Tämä on fantasiaa. Tai jotain sellaista sci-fiä. Tulevaisuutta. En tiedä miten niitä nimitetään. Jääskeläinen on eittämättä hyvä kirjoittaja ja mielikuvitusta ainakin riittää. Kirjan pari ensimmäistä lukua oli kivoja, sitten kun se leikkasi yli, niin pakkopullana meni loppuun saakka. Siellä pieni mukava loppuhuipennus, mutta sekin tieteis-näkökulmasta. 
Kirjan nimi on kiva ja kissa-juoni kekseliäs. Väärät kissat oli hyvin keksitty. Lopussa sille mysteerille annettu selitys oli... kiehtova.

Tulin hieman pahoinvoivaksi, kun eräälle romaanihenkilölle annettiin jatkuvasti ruiskulla lääkeainetta kaulasuoneen. Tätä tehtiin muutaman tunnin välein n. 7 ruiskullisen verran. Hyi, eikö kaulasuoni tule kipeäksi, helläksi ja mustelmaiseksi tuollaisesta? Teki mieli suojella omaa kaulaa kaksin käsin. Onneksi kehittivät nenäsuihkeen.

Stephen King; Piina



Luin Piinan joskus nuorena vähän sen jälkeen, kun se ilmestyi suomeksi vuonna 1989. Taisi olla niitä viimeisimpiä lukemiani Kingejä. Tuntuu olevan ihan vetävä kauhutarina, jonka osapuilleen muistin ulkoa, mutta en kaikkia yksityiskohtia, enkä loppuhuipennusta.

Kirjan päähenkilö on kirjailija-Paul, joka ajaa pahan autokolarin. Annie Wilkes korjaa miehen parempaan talteen tien poskeen ryttääntyneestä autosta. Paulin jalat ovat pahasti ruhjoutuneet ja kivut ovat sietämättömät. Epätasapainoisen Annien hoteissa Paul kokee äärimmäisiä kauhun- ja kivunhetkiä. Sattumoisin Annie on Paulin ykkösfani ja hän on suuttunut siitä, miten Paul on Misery-kirjasarjan viimeisessä osassa tappanut romaanien päähenkilön. Paulin pitää nyt korjata asia ja kirjoittaa tarinalle uusi loppu. Annie on hyvissä suostutteluasemissa puolustuskyvytöntä potilastaan vastaan.
Kirjan tarina on hyvä ja ainutlaatuinen (onko vastaavaa konseptia tullut vastaan keneltäkään?), ei liian piinaava kuitenkaan luettavaksi. Olen melkein varma, että lähes kaikki tietävät tämän kirjan juonen...


Helmet 2020 -haasteessa kohtaan 
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera (näytelmä, ainakin Tampereen teatteri lokakuussa 2019)
 ja 
Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan 
8. A book published in the 20th century

maanantai 3. helmikuuta 2020

Otto Hyyrynen; Murtumispiste

Kirjalla on ihana kansikuva ja ihana takakansikuvaus. Siihen nähden itse tarina oli kamala pettymys! Olisin odottanut jännittävää suljetun paikan mysteeriä, kauheaa trilleriä, miten kaksi toisille vierasta miestä kyräilee tosiaan jäämeren suljetulla saarella koko talvikauden. Tutkimuslaitoksen työtehtäviään tehden ja äärimmäisissä olosuhteissa joten kuten selviten, vain he kaksi. Miten eristyneisyys alkaa ahdistaa ja mielikuvitus tehdä pilkkaa. Ja tuo kansi, voi miten näyttää ihanan... talviselta! Ehkä se on talven ja lumen kaipuuta, kun tänä talvena täällä etelässä vain ruoho vihertää ja kaurakin on alkanut itää lintulaudan alla pudonneista siemenistä.
Murtumispisteessä Kalle hakeutuu saarelle tutkimusapulaiseksi, Boris taas on ollut saarella jo pitkään. Miehillä ei selvästikään synkkaa. Kalle muistelee menneisyydessään tragediaa, johon kuuluu menetetty lapsi ja kariutunut avioliitto. Sitten saaren rantaan haaksirikkoutuu soutuvene, jossa on mykkä tyttö. Tästä lähin tarina muuttuu niin sekavaksi, että lukijana en tiedä mihin uskoa ja mihin ei. Johtopäätöksiä voisi vetää vaikka kuinka paljon erilaisia. Mikä on totta, mikä valetta. Mikä on houretta tai onko mitään tätä tapahtunutkaan. Tämä ei selviä lopussakaan, mikä on kurjaa. Voin vetää erilaisia johtopäätöksiä, mutta olisin kaivannut ovelaa selitystä lopussa. Kirjan juonihan olisi ollut mitä mainioin ja kiehtovin!


Minulla tämä meni Helmet 2020 -haasteessa kohtaan: 
19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa

Markus Zusak; Kirjavaras

Kirjavarkaassa kertoja on Kuolema. Eletään natsi-Saksassa ja Kuolemalla on töitä enemmän, kuin jaksaa tehdä. Hellin käsin hän noutaa sieluja asetakkien sisältä, pommisuojista ja maahan syöksyneistä lentokoneista. 
Päähenkilö puolestaan on kouluttyttö Liesel, jonka pieni veli kuolee junamatkan varrella. Liesel muuttaa kasvattivanhempien luokse Himmelstrasselle. Siellä hän varastaa kirjoja; yhden roviolta, muutaman pormestarin talosta, ensimmäisen hän on poiminut jo hautausmaalta. Kirja kuvaa Lieselin ja naapurustossa asuvien elämää sodan Saksassa. Juutalaisia marssitetaan kaupungin läpi kohti Dachaun keskitysleiriä. Jotkut näistä juutalaiskohtaloista koskettavat enemmin kuin toiset.
Kirjassa on omaperäinen rakenne, aivan kuin kuoleman tekemiä muistiinpanoja tarinan edetessä. Kaunis kirja, helppo ja nopea lukea, vaikka tarina on rankkaa. Muistanko joskus vannoneeni, etten lue enää ikinä yhtään natsi- tai keskitysleirikuvausta. No niin. Tässä kirjassa ei tosin oltu keskitysleirillä, vaan saksalaisten mukana pikkukaupungin elämässä.
Kirjan alku oli kaikkein paras, keskivaihe tuntui välillä vähän liian pitkältä, loppu oli taas odotettu, kun tarina saatettiin loppuun. Kertoja-kuolema kuvaili hyvin kauniisti sitä, miten hän nouti Himmelstrassen sieluja: toinen silmä suolaisena ja sydän kuolemanraskaana. Tämä oli kirjan kaunein lause. Itse asiassa viimeisiin aukeamiin meni huomattavan kauan aikaa, kun itselläkin oli toinen silmä suolaisena ja sydän kuolemanraskaana lukiessa niitä.


Helmet 2020 -haasteessa kohtaan: 
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

ja Popsugar 2020 -haasteessa kohtaan: 
16. A book that has a book on the cover

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Albert Camus; Sivullinen

Sivullinen on tietysti kirja, josta pitäisi tykätä kauheasti ja hurmaantua sen epätavalliseen taiteellisuuteen, eli klassikkomaisuuteen. Päähenkilö on Meursault, algerianranskalainen, joka kuvataan tunnekylmänä ja välinpitämättömänä mutta ehdottoman totuuden puolustajana. Ihmisenä, joka kieltäytyy pelastuksesta ehdottomuuttaan. Uskon että meissä kaikissa on vähän Meursaultia.  Hän on aikansa Eleanor Oliphant (Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanin tönkkö vähän autistin tuntuinen ja jämptin ehdoton neiti-ihminen).
Kirjan alussa Meursaultin äiti kuolee vanhainkodissa, vietetään hautajaisia, mutta Meursault ei itke eikä sure tai anna ilmi mitään tunteenpurkauksia. Tämän katsotaan puhuvan häntä vastaan lopun oikeudenkäynnissä. Sinne taas joudutaan siksi, että Meursault menee tappamaan erään arabin. Vähän niin kuin vahingossa ja turhaan.
Tämä oli höpsö kirja, vähän mitäänsanomaton minulle, sellainen olankohautuksella ohitettava teos. Liian ohut, vain 160 sivua. Aiheen voisi kasvattaa vaikka ihan sukukronikaksi ja Meursaultin merkillistä luonnetta tuoda esiin useammissa kohtauksissa. Ja oliko tuo luonne nyt niin merkillinen edes, en tiedä. Pitää tietysti muistaa, että kirja on kirjoitettu 1942 - mikä meitä enää hetkauttaisi. Kaikki on jo kirjoitettu, kaikki merkilliset ihmiset, rikokset, luonteet ja luonneviat laitettu kansien väliin. Hyvä kun tuli nyt luettua.

Kirjan alussa on yhdet parhaat aloitussanat koskaan: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: "Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme." Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen. Vau! Tästä pidin.


Helmet 2020 -haasteen kohtaan: 
32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa
ja
Popsugar 2020 -haaseen kohtaan: 
25. A book with only words on the cover, no images or graphics

lauantai 1. helmikuuta 2020

Camilla Läckberg; Noita

Noita taitaa olla Kultahäkin jälkeen Läckbergin haukutuin kirja. Tämä on liian pitkä (700 sivua) ja liian parisuhdehömppämäinen. No, itse pidin kirjan murhatarinasta ihan kohtuullisen paljon ja tämä on helppoa, nopeaa ja turvallista luettavaa. Kaikki hyvin tähän asti, mutta nämä kolme seikkaa miinustaa kokonaisuutta:

Yksi: Mellberg, poliisin pomo, joka sössii aina kaiken. Kuvataan siis todella moukaksi eikä osaa alkeellisimpiakaan poliisityön sääntöjä. Karikatyyrimäinen, muka-huvittava. Tekee mokia, joiden takia aina tutkinta menee pieleen. Mutta jos poliisi kohoaa ryhmän johtajaksi ja päälliköksi, hän ei voi olla ihan tönökki. Henkilöllä on pakko olla keskivertoa enemmin lahjoja ja kykyjä kyseiseen asemaan. Hahmon voisi kuvailla vaikka vähän hienovaraisemmin pikkuisen pösilöksi, jos sitä haluaa tuoda esiin.
Kaksi: Patrikin ja Erican suhde, joka on niiiiin herttainen ja täydellinen ja rakastava ja söpö ja kunnioittava ja kaikenkestävä ja -kattava liitto. Haistakoon huilun. Tuollaista liittoa ei ole kenelläkään. Kun Patrik vaan vilkaiseekin vaimoonsa, vaikka kesken autoajelun, hän heti ihmettelee ja ihailee, miten upea ja seksikäs ja kaunis ja rakastava vaimo onkaan. Ja lässyn-lässyn-lässyn...
Kolme: Kirjassa on täysin turha toisessa ajassa kulkeva kertomus 1600 -luvun noituudesta. Sitä yritettiin vähän ympätä nykypäivän tarinaan, mutta jäi aivan irralliseksi ja turhaksi. Kun kirjassa on muutenkin 700 sivua, niin tämän olisi voinut jättää kokonaan pois. Jos Läckberg haluaa kirjoittaa kiehtovasta noitavainosta vuodelta 1600, niin kirjoittaisi sitten oman romaaninsa sieltä. Miksi ei, siitä voisi tulla oikein jännittävä ja mielenkiintoinen.

Mutta  edellisistä haukuista huolimatta tämä oli ihan luettava dekkari ja aion edelleen jatkaa sarjan parissa, vaikka useat muut Läckbergin lukijat ovat lyöneet tässä vaiheessa jarrut päälle.

Helmet 2020 -haasteessa kohtaan: 
7. Kirjassa rikotaan lakia