Susan Fletcher; Irlantilainen tyttö

Oikeastaan etsin Fletcherin Noidan rippiä, jota Pellon laidalta suositeltiin, mutta kun sitä ei ollut kirjastossa, niin otin  Irlantilaisen tytön. Ja täytyy sanoa, että kyllä tykkäsin. Olin tutustunut Fletcheriin jo Meriharakoissa, joka oli vielä mukaansatempaavampi, kuin tämä. Tykkään kovasti Fletcherin  kauniista runollisesta kielestä ja varsinkin luontokuvauksista.

Evangeline on romaanin irlantilainen tyttö, isätön ja kohta äiditönkin 7-vuotias, joka muuttaa isovanhempien maatilalle Walesiin. Siellä sitä sitten asustaa jos jonkinlaista omituista kulkijaa, aikuista ja lasta ja mahtuupa juoneen yksi kadonnut lapsikin. Evangeline saa kuulla oman osuutensa panettelusta, hänen kadonneella isällään ei ole mikään kovin hyvä maine kyläläisten keskuudessa. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani.

Outi Pakkanen; Talvimies

Keskitason Pakkasia tämä, josta hetken jo mietin, olenko lukenut tämän ennenkin. Ilmeisesti en, sillä Talvimies on ilmestynyt 2007. Kaipa muistaisin paremmin, jos näin lyhyen ajan sisällä lukisin samaa dekkaria jo toistamiseen. Jotain tuttua tässä silti oli. Ihan ok, mutta ei herätä hirveästi mitään tunteita.

Karin Fossum; Murtuma

Murtuma on vähän erilainen Fossum. Tämä ei ole dekkari, mutta trilleriksi tätä voisi kutsua. Kirjailija ja kirjan päähenkilö tapaavat ja käyvät keskustelua kirjasta, johon Alvar Eide kirjoitetaan.  Alvar haluaa tulla kerrotuksi ja hän haluaa tietää, miten hänelle käy. Hyvin? Huonosti? Ja niin kirjailija alkaa kirjoittaa…

Alvar Eiden tarina käy lähes kuilun partaalla. Hän tutustuu kirjassa narkkarityttöön, joka vie rahat ja yksityisyyden, Alvar-parka kun ei osaa sanoa Ei. Rahat, jotka hän on varannut Murtuma –nimiseen tauluun, päätyykin vieraan narkkarin heroiiniin. Tämä on se tarina, johon Alvar ajautuu ja kehyskertomuksensa sisällä tämä onkin aika jännittävä ja piinaava tarina.

Kokonaisuutena minusta tämä oli heikointa Fossumia, ja aihe… hm.. jotain tuttua ja vanhaa tässä on. Ehkä joku muukin kirjailija on kertonut romaanihenkilön ja kirjailijan keskinäisistä keskusteluista. Ehkä Stephen King?

Minulla on vielä kolme lukematonta Fossumia tämän jälkeen. Toivottavasti niitä tulisi lisääkin, sillä Fossum on ollut ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja Fossumin parhaat kirjat ovat ehkä Rakas Poona, Harriet Krohnin murha ja Hullujenhuone.

Sally Salminen; Pitkä kevät

Joskus on hauska tarttua tällaisiin kirjoihin, joista ei ole koskaan kuullut mitään. Sain tämän vahingossa käsiini työpaikkani kirjastosta, josta löytyy ammattikirjallisuuden lisäksi kourallinen ihan ihmeellisiä sekalaisia romaaneita. Kirjastojen poistomyyntejä, asiakaslahjoituksia ym.

Sally Salminen oli kirjailijana kai aika tuntematon, mutta siihen nähden ihmeen mukavan romaanin hän onnistui Pitkästä keväästä saamaan. Kyllä tämä ihan kestää lukemisen tänä päivänäkin, mikä on minusta aika ihme, sillä toistaiseksi vain Helvi Hämäläisen ja Mika Waltarin teokset ovat kestäneet ajan hammasta hyvin. Toivo Pekkanen on jo sillä rajalla. Maria Jotunin Huojuva talokaan ei mielestäni ollut tämän tasoinen. Ja nämä kaikki mainitut ovat siis kirjoitettu jotain välillä -32 -45.

Pitkä kevät kertoo ahvenanmaalaisen Marianan kasvutarinan pikkutytöstä emännäksi. Elämän matkan varrelle ei satu kovin monenmoista huikeaa sattumaa, mutta tällaista pientä ja maanläheistä. Vähän tässä on naisemansipaatiota mukana, maataloustöiden kovuutta, lehtolapsia, rakkautta ja romantiikkaakin ja kaunista luontoa.

Kirjan alkupuolella en ollut vielä kovin vakuuttunut, mitä tästä seuraisi, mutta pikkuhiljaa loppuaan kohden kirja muuttui kiinnostavammaksi.

Ihania vanhoja sanoja tuli vastaan muutamia: myymäpöytä ja tadikko. Nykyään sanottaisiin kai myymäläpöytä, myyntipöytä tai -tiski. Ja tadikko! Sehän on talikko =). Vai vieläköhän jossain alueella käytetään tuollaista hauskaa sanaa.

T. Lennart Yrjänä; Kuolema routarajalla

Tarvitsin aakkoshaasteeseeni Y –kirjaimen ja valitsin siksi Kuolema routarajalla –romaanin täysin tietämättä mitä saisin (nimen perusteellahan tämä voisi olla vaikka dekkari =)). Kirjastossa yytä tuntui olevan vain jokunen metrin pätkä ja tämä oli sopivan ohut. Ajattelin, että olipa kirja millainen hyvänsä, niin näin lyhyen opuksen aina jaksaa lukea. Tämä olettamus osoittautui kyllä melkoisen vaikeaksi toteuttaa.

Kuolema routarajalla kertoo iäkkään miehen rimpuilusta avioliitossaan, seksikokemuksista, syrjähypyistään, seksikokemuksista, suhteesta ehkä vähän uskontoonkin ja seksikokemuksista. Ja muistinko mainita seksikokemukset… Myös hieman tulee juttua kullista ja pillusta ja sitten taas vähän seksikokemuksista. Aihe oli luotaantyöntävä. Olikohan tämä tarkoitettu enemmin mieslukijoille? Haluavatko he lukea runkkauksen anatomiasta ja siemennesteestä? Haluaako kukaan? Alkoi jo tällainen alapäätyyli kyllästyttää ja inhottaa.

Meillä oli kauppaoppilaitoksen aikana opettaja, joka kiroili luokassa. Joka lauseeseen tuli vittu tai paska. Ensin se kuulosti hupaisalta, olimme ihmeissämme opettajasta, joka kiroilee estotta.Olimmehan tuolloin jo aikuisia ja täysi-ikäisiä ja tuollainen estottomuus tuntui niin päätä huimaavalta. Kohta jatkuva kiroilu alkoi kyllästyttää ja inhottaa. Sitten nolottaa tämän opettajan puolesta. Mitä hän yritti osoittaa tällaisella suorastaan lapsellisella tavalla päästellä tuhmia sanoja. Katsokaa, minä uskallan! Katsokaa, kukaan ei voi minua kieltää! Olen kapinallinen enkä häpeä yhtään kiroilla teidän edessänne! Valtaa ja vapautta. Hm... niinpä niin. Samanlainen fiilis minulle tulee kirjoista, joissa jokaiseen lauseeseen saadaan ahdettua pillu ja kyrpä. 

Ai niin, jouduin jättämään X-kirjaimen pois aakkoshaasteesta. Meidän kirjastossa ei ollut yhtään X:llä alkavaa kirjailijaa.

Simon Beckett; Kuoleman anatomia

Lukiessani Kuoleman anatomiaa minulle tuli väkisin mieleen pikkuhauska tv-sarja "Doc Martin", vaikka siinä ei ollutkaan kyse murhatutkimuksista. Mutta kummassakin on päähenkilönä muualta tullut pikkukylän yleislääkäri. Alkuasetelmat karisivat melko pian, sillä Beckettin luoma David Hunter joutuu melkoiseen myllytykseen auttaessaan poliisivoimia murhatutkimuksissa.
Kansi lupaa, että tämä on "Patricia Cornwellin veroinen..." - no en nyt ihan tiedä. Kirjassa tuntuu olevan kauhea kiire ehtiä juonenkäänteestä toiseen ja paljon verta ja suolenpätkiä. Ts. karmivia kohtauksia ja jotain tuttuakin. Ei ole ensimmäinen kerta, kun dekkari on rakennettu siten, että murhan uhrit joutuvat jonkun psykopaatin vangeiksi ja tyrmässä tapahtuu kaikkea epämiellyttävää. Nämä epämiellyttävät kohtaukset oli kuitenkin kirjoitettu onneksi vielä verrattain kesysti, että mitään ihan hirveän kauhistuttavaa ei tarvinnut lukijan kohdata.
Lopussa käydään aika kliseistä kilpajuoksua hyvisten ja pahisten kesken, osittain menee jo vähän epärealistiseksi. Voisin kuvitella, että Beckett tästä vielä parantaa otettaan tulevissa kirjoissa.
Keskinkertainen dekkari.

Suzanne Collins; Nälkäpeli

Kuulin ensimmäistä kertaa koko Nälkäpelistä, kun Teinielli lähti katsomaan kyseistä leffaa ensi-iltapäivänä. Kuulemma huikean suosittu nuortenkirja ja kohuelokuva? No miten olinkaan jäänyt tuollaisen nuorisokultin saavuttamattomiin. Olin kuitenkin aikoinaan ihan ajan hermolla, kun Harry Potterit ja Twilight tulivat.

Nälkäpeli on trilogian ensimmäinen osa, ihan jännittävä nuoriso-seikkailutarina, ja yritän saada jatko-osatkin käsiini. En ole häikäistynyt enkä osaa hypettää tällaisesta, mutta onpahan vaan ihan mukava pikku-seikkailu. Hyvin raaka sellainen.

Kirjassa eletään siis jotain aikaa tulevaisuudessa erilaisten Vyöhykkeiden kilpaillessa selvitymisestä ja kapinan pelosta päähallintoalue pitää jokavuosittaista ns. nälkäpeliä Vyöhykkeiden nuorisolle. Aika raakaa, nuorison kuuluu päästä pelissä hengestään tai tappaa toisiaan, kunnes vain yksi voittaja on jäljellä noissa alkukantaisissa olosuhteissa. Juoni on siis jotakuinkin sama kuin kaikenmaailman reality-sarjoissa, joita telkkarista tulee. On suurta seikkailijaa, putousta ja autiota saarta ja ties mitä top chiefiä. En katso niitä mitään, minusta tuommoiset on typeriä =).

Mutta haloo, ei ole oikein totuudenmukaista, että muka jo 12-vuotiaat lähetettäisiin tuommoiseen peliin toisten tapettavaksi. Ja että siellä sitten lapset murhaisivat toisiaan keihäin, myrkyin ja jousipyssyin. Oikea sota on aikuisellekin aika kova paikka. No miksei tietysti… käytetäänhän jossain Lähi-idän maissa tietysti lapsisotilaita… Mutta tässä kirjassa kyseinen sota on viihdettä ja asukkaat tykkäävät seurata kyseistä peliä tv-ruutujensa välityksellä. Ihan oikeastiko muka?? Miksi ketkään aikuiset ihmiset haluaisivat katsella, kun heidän lapsensa ja muiden lapset tappavat toisiaan?

Kirjassa peliin osallistujilla ei siis ollut mitään tavaroita pelin alkaessa ja jokainen sai kiireellä yrittää napata itselleen jonkin repun tms. pakkauksen lähtötilanteessa. Tästä syystä minua jäi kaikertamaan, että mistä kummasta päähenkilö Katniss löysi oikein kattilan, jossa hän onnistui myöhemmin keittämään jotain soppaa luonnon antimista? Muutenkin luonnossa selviytyminen jäi vähän huonosti selitetyksi. Vessapaperi? Kuukautiset? Eikä vasta pyydetyn linnun lihan kypsentäminen nuotiossa ole ihan puolen tunnin juttu sekään. Kalan syöminen raakana, kun sen jo pelkkä perkaaminen fileerausveitsellä on aika kovaa työtä.  Mutta ei se mitään, minulla on vain paha tapa takertua tällaisiin. Nuorillehan tämä on tarkoitettu, mainio mukaansatempaava seikkailu.

Voisin katsoa tämän leffankin, vaikka muutamassa youtubessa näkemässäni pätkässä oli aika kuvottavia kohtauksia. Aloin voida pahoin esimerkiksi sellaisesta, kun nuori poika saa nuolen osuman kurkkuunsa, yäääk.  Teinielli sanoi elokuvasta, että se ei ollut liian raaka, mutta monissa kohtauksissa tuli sellainen fiilis, että voi kun se raaka kohtaus äkkiä loppuisi.

Kirsti Ellilä; Miehen tuoksu

Kun Miehen tuoksu ilmestyi, muistan ajatelleeni, että hyi helvetti, tuota en ainakaan ikinä lue. Ja miksikö? Kansikuvan ja romaanin nimen perusteella. Kannessa on siis farkkujen peittämä perse ja sen alla teksti miehen tuoksu. Ei tullut mieleen mitään muuta, kuin piereskelevä mies. Pierun ja puutteellisen hygienian hajun ajatuskin sai minut sairaaksi. Yäk!

Lainasin sitten kuitenkin kirjan uteliaisuuttani, koska halusin päästä eroon asenteellisuudestani ja ennakkoluuloistani.

Tarinasta plussaa sille, että tämä oli ihan ainutlaatuinen! Museotyöntekijöistä en olekaan ennen lukenut ja asiantuntemus tuntui olevan paikallaan. Pidin päähenkilöstä, hänen ajatuksistaan ja kärsin hänen kanssaan samoista asioista ja nautin hänen arjestaan. Mutta olihan tämä taas romanttinen hömppäromaani, eli missiromaani. Eli mies saa naisen ja plaa plaa plaa. Tai nainen miehen.

Pidän Ellilän tekstistä, haluan lukea näitä lisää. Mutta tuosta kirjan nimestä ja kansikuvasta en vaan toivu, en ikipäivänä. Edelleen ajattelen perseen hajua, kun näen kannen. Se kuulostaa ihan kamalalta kirjoittaakin noin, mutta halusin nyt oksentaa tuon ajatuksen päästäni ulos. Piilotan kirjan pinoni alimmaiseksi. Miksei kansikuvassa voisi olla vaikka mieluummin miehen ylävartalo, vaikka kainalon seutu. Muistaakseni kainalohien mukana erittyy eniten feromoneja, joihin kirjan nimi siis viittaa. Tai voisiko tämän kirjan nimetä vaikka jotenkin uudestaan =).

Minette Walters; Kameleontin varjo

En tykkää Waltersista ehdoitta, mutta tietyn suodattimen takaa näistä nauttii melkein kuin mistä tahansa dekkareista. Muistan muutamista aikaisemmin lukemistani, että jotkut sisältävät kuvottavia, väkivaltaisia ja luotaantyöntäviä asioita. Kameleontin varjo ei sisältänyt sellaisia, mutta aika turha tarina tämä silti oli.
Amerikkalaissotilas haavoittuu ulkomaankomennuksellaan, palaa kotimaahansa ja esiintyy kovin aggressiivisesti. Näin hän on sopiva syntipukki murhasarjaan, joka sopivasti alkaa kaupungissa. Päähenkilön ex-tyttöystävä on kirjan ällöttävin hahmo ja näiden kahden suhde on ihan toiselta planeetalta. Aivan epäuskottavaa, että sellaista suhdetta olisi voinut olla.
Oman aika kuivakkaan lisänsä romaaniin tuo sinne ujutetut poliisin kuulustelupöytäkirjat ja psykologien raportit tarinan seassa.
Waltersissa on jotain samaa kuin Ruth Rendellissä: he kummatkin tekevät päähenkilöistään inhottavia. Tai ainakin osittain inhottavia. Minä haluan pitää päähenkilöistäni ja nostaa heidät jalustalle enkä ruveta inhoamaan ja halveksimaan heitä =).
Aakkoshaasteen W.

Outi Pakkanen; Seuralainen

Outi-Pakkas -taika oli läsnä tässäkin dekkarissa, vaikka ei ollutkaan parhaimpia Pakkasia. Eikä tämä myöskään ollut niin tummasävyinen ja alakuloinen kuin muut viime aikoina lukemani Pakkaset.
Seuralaispalvelussa työskentelyään aloittava Sampo murhataan ja oikeastaan kuka tahansa hänen lähiympäristönsä ihmisistä voisi olla varteenotettava murhaaja. Seuralainen oli kevyesti keskellä päivää -linjaa. Näillä kyllä mielellään täyttää päivänsä. Ja päänsä.

Inger Frimansson; Alastomien naisten saari

On olemassa tiettyjä kirjoja, joissa lukijana haluaisin olla päähenkilön puolella ja huutaa hänelle, että älä tee sitä! Tällainen fiilis oli tätä lukiessa ja edellisen kerran koin sen, kun luin Karin Fossumin Harriet Krohnin murhaa. Kummassakin tuli halu puistella päätä ja todeta, että tästä ei hyvää seuraa. Ja aivan kuin Fossumkin, niin myös tämä Frimansson oli todella koukuttava, tummasävyinen, pahaenteinen, trillerimäinen lukukokemus.
Kirjailija Tobias Elmkvist palaa kotitilalleen auttamaan isäänsä ja tämän uutta vaimoa maatöissä, sitten ihmissuhteet menevät kamalalla tavalla ristiin ja jotain pahaa tapahtuu. Surullista ja kovin valitettavaa, että asiat sitten menevät niin kuin ne menevät. Frimansson jättää lopun tapahtumat lukijan oman mielikuvituksen varaan. Suottapa sitä kuvailemaan, kun siinä vaiheessa asiat ovat jo saaneet loppuratkaisun ja kaikki tietävät, mitä tulee tapahtumaan. Lukemisen arvoista tavaraa tämä.

Annamari Marttinen; Kuu huoneessa

Kuu huoneessa kertoo hupaisan tarinan luontaistuotteisiin ja vaihtoehtohoitoihin ym. huuhaa-tieteeseen hurahtaneesta perheenäidistä. Tällaiset kirjat ovat hauskoja, kun ne antavat lukijalle sellaisen "niinpä, kyllä minä tiedän" -elämyksen. Eli lukijan on helppo nyökytellä kirjailijan kanssa yhdessä tuolle hurahtaneelle Katjalle. Ehkä meistä jokainen tuntee oman terveysterroristi-itupirkon ja mielessään pitää tätä vähän hulluna. No, ilmeisesti Katjalle aloitettiinkin sitten mielialalääkitys, mikä oli kyllä varsin kohdallaan =). Hieno kirja; ei yhtä hyvä kuin Mistä kevät alkaa, mutta parempi kuin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä.

Johan Theorin; Yömyrsky

Yömyrsky oli mainiota öölantilais-dekkaria kummitustarinamaisilla mausteilla. Kummitustarinoista, kuten muustakaan fantasiasta, en välitä, mutta ei ne nyt hirveästi tätä tarinaa päässeet pilaamaan. Pidin tästä ehkä hieman enemmän kuin aiemmin lukemastani Theorinin Hämärän hetki -dekkarista.

Yksi vähän häiritsevä asia Theorinissa on: aikahypyt. Ja se näyttää olevan Theorinille ominaista, koska sitä harrastettiin myös tuossa edellisessä romaanissa. Ensin ollaan nykypäivässä, sitten esimerkiksi sata vuotta taaksepäin, sitten taas nykypäivässä, sitten taas taaksepäin... Minusta tuollainen rakenne rikkoo sujuvaa kokonaisuutta. Harvakseltaan käytettynä hyvä tehokeino, mutta todellakin vain harvakseltaan. Harvoja ovat ne kirjat, joissa tuollainen rakenne todella jaksaa koukuttaa kahdella eri juonellaan. Sekä sillä menneen ajan tapahtumisketjulla, että kirjan nykyhetken tapahtumaketjulla.

Haluan lukea vielä lisää Theorinia.