Vuoden 2020 lukutilastot

Takana on ihan mahtava lukuvuosi! Vuonna 2020 elämäntilanteeni oli sellainen, että saatoin lukea aivan ahmimalla ja addiktoituneena niin paljon kirjoja, kuin ikinä vaan halusin. Aina sellainen ei ole mahdollista ja uskon, ettei ensi vuodesta ole tulossa läheskään yhtä hyvä lukuvuosi. Muulla tavoin toivottavasti vähintään yhtä hyvä, ellei parempikin vuosi.

Vuonna 2020 luin yhteensä 180 kirjaa. Goodreads –sivusto osaa kertoa minulle, että se muodostuu yhteensä 67616 luetusta sivusta. Näin ollen keskiarvoltaan kukin kirja sisälsi 375 sivua.

Eniten kirjoja luin tammikuussa (25 kpl) ja tahti hidastui pitkin vuotta siten, että joulukuussa luin vain 5 kirjaa. Mikäli trendi on nyt mennyt 5 – 6 kirjan kuukausivauhtiin, niin uskallan ottaa ensi vuoden haasteekseni vain 75 kirjaa. Saa nähdä täyttyykö edes se, toisaalta vuoden alussa kirjahaasteet kuten Helmet ja Popsugar innostavat kovasti lukemaan. Sehän on kuin palapeliä tekisi; etsiä sopivia kirjoja haastekohtiin. Niin, olen muuten myös innokas palapelien tekijä.

Vuoden 2020 tilastoa:

Lyhyin lukemani kirja oli George Orwellin Animal Farm (120 sivua) ja pisin kirjani oli Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia (960 sivua).

Vuoden saldo 180 kirjaa jakautui seuraavasti:

Naiskirjailijoita 108

Mieskirjailijoita 72

Suomalaisia 68

Ulkomaalaisia 112

Dekkareita 104

Äänikirjoja 6

E-kirjoja 35

Anna Jansson; Musta perhonen

 Musta perhonen kuuluu Maria Wernistä kertovan sarjan keskelle, mutta on suomennettu vasta myöhemmin. Johtuneeko sitten siitä, että päähenkilö ei tässä ollut Maria Wern itse, vaan Per Arvidsson. Ja olipa raikas poikkeus. Pidin taas tästäkin Janssonin dekkarista. Nyt avattiin vähän Arvidssonin menneisyyttä Örebrossa samalla kun tutkittiin tuho- ja murhapolttojen sarjaa. Tämä oli taas tehokasta jännitystä, nyt onkin vietetty taas suurenmoisia joulunpyhiä leppoisten murhadekkareiden seurassa. 

Jääköön tämä dekkari vuoden viimeiseksi kirjaksi. Tällä hetkellä on kolme muuta kirjaa kesken, mutta hidastelen niitä vähän pakostakin, kun e-kirja-palveluni tämän hetkinen ilmainen kuukausi loppuu tänään enkä ehdi lukemaan kirjoja loppuun.

Anna Jansson; Viimeiset sydämenlyönnit

 Joulukuun kolmas Jansson. Ja ihan yhtä hyvä kuin pari edellistä, mutta kuuntelin kirjan äänikirjana enkä pidä lukijan liiallisesta eläytymisestä ja näyttelemisestä. Mutta kun olen näitä nyt useita peräkkäin kuunnellut, niin ehkä alan vähän tottua näyteltyyn replikointiin. Vaikka pidän sitä ärsyttävänä edelleen, niin kestän sen kuitenkin hammasta kiristellen.

Maria Wern, Per Arvidsson, Tomas Hartman ja kumppanit saavat tutkittavakseen omituisen katoamistapauksen, joka on jollain lailla yhteydessä teltassa leiriytyvään mieheen. Kadonneella naisella on diabetes ja sydänsairaus, joten huoli on suuri. Myös Arvidssonin tyttärellä on sydänsairaus ja Per joutuu olemaan paljon poissa töistä huolehtiakseen tyttärestään. Pian lomamatkalle suuntaava perhe löytää naisen ruumiin ojasta. Juonen kulku meni osittain epäuskottavuudenkin puolelle. Minua jäi ihan pikkuisen häiritsemään se, miksi villisika oli kuollut muka juuri ulko-oven eteen niin, ettei oveakaan saanut auki. Eihän niin voi oikeasti käydä.

Anna Jansson; Sokea hetki

 Jatkoa Maria Wernin sarjaan. Tässä kirjassa Marian kollega Jesper Ek joutuu pulaan rakastuttuaan ja aloitettuaan seurustelun uuden rakastettunsa kanssa. Marian tiimi ei voi tutkia rikosta, joka koskee hänen läheistä työtoveriaan. Vahvistukseksi saapuu vähän epätoivottuja poliisi-kollegoita. Kirjan toinen rikos tapahtuu Lärbon pappilassa, josta nuori pappi Alva katoaa. Yllättävää kyllä näillä kahdella rikoksella tuntuu olevan jotain yhteistä.

Jälleen yksi tasalaatuinen Jansson. Vielä on kaksi lukematta. Viimeinen osa ja yksi väliosa.

Anna Jansson; Katseelta kätketty

 Maria Wernin ja Björnin uusioperheen Hampus -poikaa puukotetaan rannalla. Kuvioissa ovat jälleen huumekaverit Hampuksen menneisyydestä. Ja näillä kyseisillä kavereilla saattaa olla tekemistä myös muiden iljettävien rikosten kanssa. Hartmanin tytär, Sofi, katoaa ja mökkinaapureilla sattuu tulipalo. Nyt oli monta lankaa tulessa. Tämä sarjan osa tuntui olevan parempi ja tiivistunnelmaisempi, kuin muutama aikaisempi. Taidan ottaa loppuvuoteen tällaisen Anna Jansson -spurtin ja nauttia helppolukuisista dekkareista.

Ann Cleeves; Kylmä maa

 

Näin vuoden loppua kohden lukuvauhti hidastuu kummallisesti - jos marraskuinen/joulukuinen lukuvauhtijatkumo jää voimaan, se tietää tilastollisesti ensi vuodelle vain 72 kirjaa! Mielenkiintoista. On ehkä aiheellista miettiä tavoitekirjamäärä.

Mutta nyt kävi niin, että "sairastuin" hirvittävään noidannuoleen tai mihin lie välilevypullistumaan ja olen neljä vuorokautta kierinyt tuskissani ja kärsinyt kaiket yöt sellaista leposärkyäkin, ettei pahemmin uni ole tullut silmään. En ole voinut istua lukemassa! Enkä ole ollut toistaiseksi mikään äänikirjojen ystävä; totesin nimittäin, että pystyn kuuntelemaan äänikirjoja vain silmät kiinni. Siis ihan mahdotonta sellainen, kun toiset iloisina kertovat kuuntelevansa kotitöiden lomassa, tiskatessa, lenkillä... Minulta puuttuu kai keskittymiseen tarvittava palikka päästä. No, eipä ole ikinä ennen äänikirjat olleet yhtä kaivattuja kuin nyt selkävammaisena. Oli ihan tuhannen taalan paikka, kun Storytel tarjosi myös meille vanhoille asiakkaille Black Fridayn tarjouksena ilmaisen kuuntelukuukauden. Ei olisi voinut parempaan ajankohtaan osua. Makaan kyljelläni vuoteessa lämpötyyny särkevän ristiselän ja reiden alla, napsin särkylääkkeitä, jotka eivät edes tehoa, ja kuuntelen äänikirjaa, kun muuta ei voi tehdä. Ensimmäiseksi Ann Cleevesiä.

Kylmä maa oli hyvä varmatasoinen dekkari, jonka tutut henkilöt olivat jo kuin ystäviä. Ei aina kuitenkaan ihan täydellisiä - edelleen pidän Pereziä vähän liian nössönä, kun edelleen haikailee kuolleen morsmaikkunsa perään, eikä suostu pääsemään tästä yli. Ja Sandy on edelleen ristiriitainen henkilö; ensin yhtä, sitten toista.

Tarina alkaa hautajaisten aikaan sattuneesta maavyörystä, jonka seurauksena tuntematon naishenkilö löytyy kuolleena. Kun naiselle lopulta löydetään nimi, sekin osoittautuu tekaistuksi. Osalla Shetlanninsaarten asukkaista täytyy olla yhteyksiä naiseen. Juoni oli helposti seurattava, miellyttävä ja kirja kulki hyvin eteenpäin.

Mari Jungstedt; Viimeinen näytös

 Viimeinen näytös on jäänyt minulta välistä pois, kun olen lukenut näitä Anders Knutas -sarjan dekkareita. Tämä on 10. osa. Knutas ja poliisikollega Karin ovat jo selvästi ihastuneita toisiinsa Knutaksen avioeron astuttua voimaan. Suhde on aluillaan. Pariskunta saa tutkittavakseen näytelmäpiireissä tapahtuneen murhan. Toimittaja Erika löytyy surmattuna hotellihuoneesta kuuluisten Almedal-päivien yhteydessä. Hänellä on ollut suhde mieheen, jota etsitään näytelmäseurueesta. 

Pidin kirjasta kuten kaikista Mari Jungstedtin dekkareista.

Antti Tuomainen; Pikku Siperia

 Pikku Siperia oli yksi ihan vuoden parhaita lukemiani kirjoja. Suorastaan nerokkaan hauska pikku pätkähdys.

Päähenkilö on syrjäkylillä asuva pappi, joka pestautuu museoon vartioimaan taivaalta pudonnutta meteoriittiä. Meteoriitilla on monta ottajaa; se on arvioitu miljoonien arvoiseksi. Sen perässä on niin rikollisia idän suunnalta, kuin paikallinen ralliautoilija-Tarvainenkin, jonka autoon meteoriitti pudotessaan mätkähti. Pappi, Joel, pitää meteoriitin vartiointia missionaan. Tämä saa hänet monenlaiseen seikkailuun, joissa ikään kuin vahingossa tapahtuu yhtä ja toista hörähdyttävän hauskaa. Olen ihan varma, ettei missään muussa kirjassa ole veitseniskusta tullutta verenvuotoa tukahdutettu pefleteillä.

Kirja oli ihanan hupsu. Vain yksi asia puuttui. Olisin halunnut, että kirjan viimeinen lause on Kristan lausuma: "Kultaseni, olen muuten taas raskaana. Me saamme uuden vauvan!"

Lars Kepler; Lazarus

 Keskinkertainen Kepler tällä kertaa, parempi varmaan kuin sarjan edellinen osa, mutta ei paljon. Kepleriä syytetään väkivaltaisuudesta, no onhan tämä vähän sitäkin, mutta ei minua häiritsevissä määrin. Enemmin häiritsee suunnaton epäuskottavuus. Joona Linnan arkki-pahis on Jurek Walter, joka on niin ylivoimainen ja yliluonnollisen ultra-paha, että onhan se jo epäuskottavaa. Jurek hautaa ihmisiä elävältä... kymmeniä ja taas kymmeniä. Eikä nauti tappamisesta, hm. Jurek kouluttaa uuden apurin kuolleen veljen tilalle, tunkeutuu viattomien ihmisten päähän saadakseen nämä uskomaan itseään, hm... Niin ja Jurek on tietysti kerran jo noussut kuolleista, tai lähes.

Lazaruksessa Jurek jahtaa Joona Linnaa ja tämän Lumi-tytärtä. Yhtenä aseenaan hän käyttää Joonan kollegaa Sagaa, jonka perhe saa tuntea nahoissaan Jurekin pahuuden. Kierouksia ja mahdottomuuksia luvassa. Jännitystarinana keskinkertainen, muuten ei niin kovin kummoinen dekkari. Harmi, sillä haluaisin kovasti tykätä suomalaissyntyisestä Joona Linnasta.

Jojo Moyes; Kuinka painovoimaa uhmataan

 Vanhana hevostyttönä olisi voinut luulla, että tämän kirjan hevosmainen tarina iskisi minuun oikein täysillä, mutta kävikin päinvastoin. Hevos-osuus oli ärsyttävä ja keinotekoinen. Murrosikäinen Sarah on kuin Peppi Pitkätossu ja Boo-hevonen on Pepin Pikku-Ukko. Kaksikko on kaikin puolin ärsyttävä. Hevosen hoito ja pito on ihan toiselta planeetalta. Tai paremminkin hevosen hoitamattomuus ja kaikki - ihan kaikki. 

Pariskunta Natasha ja Mac ovat puolestaan kirjan pääpariskunta, eronnut sellainen, joka joutuu yllättäin uudestaan yhteen ryhtymällä huolehtimaan Sarahista. Juoni on ennalta arvattavissa.

Aiemmat Moyesin kirjat ovat olleet parempia ja jatkossa varman luen niitä lisää, tämä yksi täällä välissä taisi nyt olla pohjanoteeraus.

Timo Sandberg; Dobermanni

 Dobermannissa oltiin ammattiliittojen ja johtopamppujen miljöössä, mikä verotti aika paljon lukunautintoa. Kuivan puuduttavaa taloutta ja elinkeinoelämää, nämä eivät ole minua varten. Erään tällaisen ammattiliiton johtohahmo saa surmansa liikemiesten saunaillassa. Heittola ja Lund etsivät murhaajaa ammattijärjestöpiireistä. Menin hahmoista ja nimistä sekaisin, ne eivät heränneet romaanissa millään tavoin eloon.

Kliseistä oli myös Heittolan omat keski-ikäisen miehen eturauhas-probleemat. Eturauhasen tutkimisesta jaksetaan vääntää vitsiä ja murjaista koomisia kommentteja. Miten minusta tuntuu, että olen lukenut vastaavia tosi paljon, vähän yhdestä sun toisesta dekkarista. Ensin ehkä ulkomaalaisista, sitten suomalaisista. Jotenkin asia on aika kaluttu loppuun. Miten olisi vaihteeksi jokin ihan muu sairaus tai vaiva? Oikeastaan haluaisin tehdä tutkimuksen dekkari-päähenkilöiden sairauksista. Eturauhasvaivojen lisäksi on ainakin ollut dementiaa, diabetesta, vuotavaa hiippaläppää, amputoitua jalkaa... Sokea etsiväkin taitaa olla, vaikka itse en ole sellaista kirjaa lukenut. Entä kuuro, selkärankareumainen ja niin edelleen. Onko rintasyövän tai rintasyöpäepäilyn kanssa tuskittelevaa nais-etsivää? Vaihdevuosivaivoja? Tai dialyysi-kyttää?  

Viveca Sten; Huonossa seurassa

 Tällä kertaa perheväkivaltatarina Viveca Steniltä. Nyt onkin tullut luettua näitä jo useampia tässä syksyn mittaan, toinen toistaan kuvottavampia ja kiukustuttavampia perheväkivaltajuonia. Tulen niistä sen verran ärsyyntyneeksi, että mieluummin lukisin jostain muista rikoksista. Kirjan väkivaltainen osapuoli oli Bosnian sodasta Ruotsiin pakoon päässyt Andreis Kovac ja vastaanottavana osapuolena vaimo ja pikkuvauvan äiti Mina. Kirja keskittyy siihen, miten Mina joutuu ensin pahoinpideltynä sairaalaan ja sitten pakoilee väkivaltaista aviomiestään. Nora Linde syyttäjän ominaisuudessa tutkii Kovacin rikollisia vero- ja kirjanpitosotkuja. Thomas Andreasson, jolla on oma suhde katkolla vaimonsa Pernillan kanssa, työskentelee tahollaan rikoksen parissa. 

Tämä ei nyt ollut ihan Stenin kirjojen kärkipäästä, jotenkin juoni junnasi paikoillaan ja samoja asioita pyöriteltiin koko ajan. Olihan se kuitenkin ihan luettava.

Emelie Schepp; Kadonnut poika

 Tässä sitten heti perään toinen jännäri, jonka juonena on kadonnut lapsi. Kirjassa kuusivuotias poika soittaa isälleen kauhuissaan ja kertoo, että joku on tunkeutunut heille kotiin. Kun isä saapuu paikalle, poika on kadonnut. Tutut tutkijat: Henrik Levin, Mia Bolander ja Jana Berzelius yrittävät selvittää pojan katoamista. Janalla on tämän lisäksi omat henkilökohtaiset vaikeutensa Danilo Penan  kanssa. 

Pidin kirjasta, mutta sarjan aikaisemmat ovat ehkä olleet vielä vähän parempia.

Viveca Sten; Totuuden nimessä

 Kun 11-vuotias Benjamin katoaa purjehdusleiriltä, syyllisiä voisi olla monta. Isot pojat, jotka kiusasivat Benjaminia tai paikalla käynyt tunnettu pedofiili tai kavallusoikeuskäynnin osalliset, joista toinen on Benjaminin isä. Ehkä jopa itämafia. Kinkkisen katoamistapauksen tutkinnan ohella Thomas Andreassonilla on työtä omassa avioliitossaan, jossa tuntuu olevan kriisi. Juristi Nora Linde liittyy tällä kertaa juttuun toimimalla syyttäjänä Benjaminin isän kavallusoikeuskäynnissä. Eikä hänen ja Jonaksenkaan parisuhde ole pelkkää ruusuilla tanssimista.

Taas mainiota tavaraa Viveca Steniltä. Tykkäsin.

Stefan Ahnhem; Motiivi X

 Motiivi X:ssä oli monta rikostutkintaa. Syyrialaisen pakolaispojan murha, Molly Wessmanin murha, kaupassa työskennelleen miehen murha, sitten vielä Fabian Riskin omat tutkimukset kollegansa Molanderin menneisyydestä. Sielläkin kaksi murhaa. Eikä siinä vielä kaikki; myös Tanskan puolella Kim Sleiznerin ja Dunjan skismaattiset välit. Tässä kirjassa oli niin paljon rikoksia, murhia, tutkintoja, hyviksi ja pahiksia, että ryöppysi vähän yli äyräiden. Kirja oli kuitenkin huikean hyvä, ehkä paras Fabian Risk -sarjassa, mutta melkein liikaa yksien kansien väliin. On aina hankalaa, kun juoni jatkuu kirjasta toiseen, osan ehtii aina unohtaa ja lopulta vähän väsyykin siihen, ettei ikinä päästä lopullisesti sinetöimään juttua. Mutta ehkä nämä rikokset joskus selviävät? 

Kirjalla on kiva nimi, joka itsessään ei merkitse mitään, mutta on johdettu murhaajan... niin; motiiveista. Miten kekseliästä ja mielenkiintoista.

Timo Sandberg; Pirunpesä

 Heittolan ja Taru Lundin suhde aiheuttaa työpaikalla ongelmia ja tästä syystä Taru ottaa etäisyyttä Järvenpään poliisiin ja siirtyy työskentelemään Lahteen. Sielläkään ei tosin ole helppoa olla ainoa naispoliisi miehisessä seurassa. Tarun Lundin plus kollegoiden tutkittavaksi tulee murha, huumerikos ja lastenkodista karanneen tytön katoaminen. Kaikki liittyvät jollain lailla toisiinsa. Ihan mukava perusdekkari.

Anders Roslund; Kolme tuntia

 Kolme tuntia on itsenäinen jatko-osa Kolme sekuntia- ja Kolme minuuttia -dekkareille. Tässäkin romaanissa Piet Hoffman soluttautuu rikollisjärjestöön auttaakseen Ewert Grensiä. Kyseinen rikollisjärjestö salakuljettaa pakolaisia ja yksi kontillinen tällaisia kuoliaaksi tukehtuneita epäonnisia löytyy Tukholmasta. Ewert vannoo kostoa ja haluaa löytää pääsyyllisen. Tämä oli aika nopealukuinen tasalaatuinen dekkari.

Barbara Taylor Bradford; Cavendon Hall - muutoksen tuulia

 No en kyllä tiedä. Luin ensimmäisen Cavendon Hall-sarjan romaanin ja jotenkin tuntuu, että se olisi ihan mennyt hukkaan, jos en jatkaisi kakkososaan. Ja tämän jälkeen kolmanteen osaan? Voi hitsi, osittain mietin, että kunpa olisi pokkaa jättää tämä sarja kesken.  Muutoksen tuulia -jatko-osa ei ollut yhtään parempi kuin ensimmäinen. Olihan tässä tietysti jotain mielenkiintoa seurata, miten päähenkilöiden käy. Saako rakastetut toisensa tai miten pahat asiat selviävät; avioero, jalokivivarkaus tai joutuuko nuori viaton neiti pahan don juanin viettelemäksi. 

No mutta. Kirjassa on vikana se, että lukijalle avataan vähän tällaisia salaisuuksia, mutta niistä ei kasva koskaan mitään jännittävää. Esimerkiksi kun Charlotte luuli hääpäivänään että kaikki vaikeudet oli voitettu ja elämä hymyili hänelle, niin seuraavassa lauseessa povattiin: "mutta tässä hän oli täysin väärässä". Sitten kuitenkaan mitään pahaa romahdusta ei tapahdu. Kaikkea jännittävää annettiin ymmärtää ja niistä olisi voinut kasvattaa hengästyttäviä juonia, mutta kaikki lässähti ennen aikojaan. Murha tai parikin tehtiin, eikä niihinkään liittynyt mitään jännittävää. Kuten esimerkiksi joku viaton olisi joutunut syytteeseen. Jalokivivarkaalta haettiin korut vain tee-hetken yhteydessä takaisin. Hirveän vaikea avioero, jota toinen osapuoli ei suostunut myöntämään toisen rukoillessa olisi voinut kasvaa huikeisiin sfääreihin. Mutta sekin ratkesi aivan itsekseen. Oli vähän laimeaa.

Naisten pukuja ja värejä ja materiaaleja kuvailtiin liikaa. Luin kerran joltain kirjapalstalta, kuinka eräs lukija jättää kirjan heti kesken, jos aletaan kuvailla ulkonäköjä ja vaatteita, koska eihän ulkonäöllä ole mitään merkitystä. Tuo oli minulle tavattoman hätkähdyttävä mielipide. Nyt tajusin järkytyksekseni, että olen osittain samaa mieltä! En täysin; kyllä ulkonäkö ja joskus vaatteetkin ovat tärkeitä, mutta sellainen äärimmäinen kauneuden esiin tuominen ja ylenpalttinen ihannointi tuottaa tuskaa.

Barbara Taylor Bradford on hirvittävän tuttu nimi. En silti muista, että olisin edes nuorena lukenut yhtään hänen kirjaa. Nopeasti googlettamalla häneltä on ilmestynyt myös jokin Emma Harte -sarja ja mielestäni tässä kirjassa Emma Harte esiintyi sivuosassa; Cecily Swannilla oli bisneksiä jonkun Harten kanssa.

Harlan Coben; Loukussa

 Loukussa -dekkarin päähenkilö on Wendy Tynes, televisiotoimittaja, joka tekee kohujuttuja. Hänen syytään on, että Dan Merceriä aletaan epäillä pedofiliasta ja murhasta. Wendyn tv-ohjelma järjestää Danin ansaan. Sitten Dan löydetään teloitettuna. Wendy epäilee, että joku hyväksikäytetyn lapsen vanhempi on asialla, mutta vielä karmeampaa on, että Wendy alkaa epäillä Danin olleen sittenkin syytön. 

Tämä oli ehkä Harlan Cobenin vaatimattomin jännitystarina, sellaista dekkari-keskivertoa. 

Christian Rönnbacka; Julma

 Antti Hautalehto toipuu vielä edellisestä rankasta tehtävästään, mutta uutta jo pukkaa päälle. Eikä hän pääse tässäkään kirjassa helpolla. Sen lisäksi, että pitää selvittää tyttölasten kaappauksia, niin Antti joutuu myös alamaailman vainoamaksi. Hänen päästään on luvattu palkkio.

Kirjassa oli melkein liikaa muka-vitsikästä sanailua poliisikollegoiden kesken, mutta juoni oli mukaansatempaava. Ja kun viime kirjassa vasta tutustuttiin Porvoon poliisilaitokseen, tein silloin toteamuksen, ettei joukossa ole yhtään naispuolista konstaapelia. No nyt esiteltiin sitten niitäkin. 

Kirjassa oli muutamia viittauksia kirjoitusajankohdan trendeihin; tv-sarjoihin, joita minä nyt vielä muistan, mutta veikkaan, että kymmenen vuoden päästä lukijat hieman ihmettelevät, mistä vitsit/sanonnat tulevat ja mihin ne viittaavat. Ehkä arvaavat, että ne liittyvät jotenkin sen ajan tv-ohjelmiin, mutta koska niistä ei itse enää tiedä mitään, niin vitsit eivät enää avaudu. Joskus mainokset ja tv-sarjat tuovat hetkeksi ihmisten huulille jotain hokemaa tai vitsiä, mutta ne unohtuvat pian.

Oikein mukava tasainen dekkari. Pidän tällaisista, jotka on leppoisaa luettavaa, eikä lukijan tarvitse antaa itsestään hirveästi voimavaroja lukuprosessin aikana. Niin voi käydä, jos lukee jotain oikein henkisesti rankkaa tarinaa.

Volter Kilpi; Alastalon salissa

 

Ensimmäisen kerran aloin lukea tätä yli 800-sivuista järkälettä joskus vuonna 2012, mutta jäin silloin piippuhyllylle; lukuun, jossa Härkäniemi valitsee piippuaan. Se on kirjan alkupuolella. Ajattelin jatkavani joskus paremmalla sinnikkyydellä. Tämän vuoden toukokuussa, eli lähes 5 kuukautta sitten aloitin kirjan uudelleen alusta alkaen. Jatkaminen vanhasta kesken jääneestä kohdasta olisi tuntunut huiputukselta monen vuoden tauon jälkeen. Halusin saada nyt koko kirjan tuoreeseen pakettiin ja aloitin alusta. Enkä ole katunut hetkeäkään.

Alastalon salissa on ihana kirja! Juonesta ei ole tietoakaan, eikä tarvitsekaan, tämä on syvä ja  todella ihmisen sisimmästä purskahteleva teos. Kieli on jotain niin käsittämättömän hienoa, kuin runoa tai kuin äärettömän upea maalaus tai laulu. Sen rytmi jää sisälle soimaan vielä pitkään sen jälkeen, kun on kirjan lukenut. Osa siitä on kustavilaista murretta, osa merenkäyntisanastoa, osa taas sanoja, jotka oikeastaan eivät ole sanoja ja tavallaan taas ovat. Epäsanoja. 

No sen himpun verran kirjassa on juonta, että tässä käydään läpi yksi iltapäivä Alastalon salissa, kun isännät tulevat sopimaan yhteisen kolmimastoisen parkkilaivan rakentamisesta ja kirjoittamaan nimet alle sopimuspapereihin.  Jokaisen tulee miettiä, minkä osaomistuksen laivasta haluaa, mihin on varaa ja mikä on oikein. Kuka on tärkeämpi kuin toinen ja millä osuudella. Välillä kateus kalvaa, välillä taputellaan selkään. Ei ole helppoa, mutta lopussa kiitos seisoo.

Viveca Sten; Vallan varjoissa

 Tämä oli jo 7. osa Sandhamn -sarjaa. On jotenkin outoa, että jokseenkin samaa kaavaa käyttämällä saa näin monta dekkaria, jotka ovat laadukkaita ja vauhdikkaita ja lukijaystävällisiä. Tietenkin ne ovat epäuskottavia, eihän Sandhamnissa nyt tuollaista määrää murhia oikeasti voisi sattua ja miksi kaikki osuisi Nora Linden arkeen, mutta hui-hai! viihdettähän tämän on tarkoituskin olla.

Carsten Jonsson on ökyrikas riskisijoittaja, joka rakentaa hulppean loistohuvilan Sandhamniin. Hän ei noudata saaren perinteitä jokamiehenoikeuksista, rakennusoikeuksista ja menee vieläpä rakentamaan laiturinsakin osin naapurin puolelle. Tästä seuraa, ettei Carstenista oikein pidetä. Loistokkaiden tupaantuliaisten päätteeksi vierasmaja palaa tuhkaksi. Onko kateellinen naapuri syyllinen tuhopolttoon? Ja kuka on palaneista raunioista löytynyt ruumis?

Mutta siis nyt ihan oikeesti. Kirjan "pahiksen" nimi on Carsten Jonsson. Kirjan takakannessa on kyllä aika suuri munaus, sillä siellä Carsten Jonssonia nimitetään Carsten Larssoniksi. Miten tällaiset virheet pääsevät putkahtelemaan painettuun tekstiin? Kuka laatii takakansitekstin ja onko hän lukenut kirjaa ensinkään? Entä ne kaikki muut, joiden pitäisi tarkistaa tai lukea tuo teksti. Onko heistä kukaan edes lukenut kirjaa? Koko ketjussa ei ole kukaan huutanut peliä poikki tuossa vaiheessa. Ihmettelen suuresti.

D. H. Lawrence; Lady Chatterleyn rakastaja

 Lady Chatterleyn rakastaja oli äärimmäisen tylsistyttävä ja mitäänsanomaton kirja. Olen lukenut tämän nuorena, tiedän sen, mutta en voi ymmärtää, miten muka olen jaksanut? Ja olenko oikeasti, koska en muistanut kirjasta mitään. Juonen tietysti, kaikkihan sen tietää, mutta aivan kuin olisin ensimmäistä kertaa tätä lukenut. Jos en olisi tarvinnut tätä Popsugar-haasteeseeni, jossa pitää lukea jokin kielletty kirja, niin en olisi koskenut Lady Chatterleyn rakastajaan pitkällä tikullakaan.

Kirja on ollut muinoin roisi tarina pornografisten ilmaisujen ja kielletyn avioliiton ulkopuolisen rakkauden vuoksi. Hohhoijaa. Kirjailija on selvästi vain halunnut kohahduttaa sen aikaista englantilaista luokkayhteiskuntaa ja saattaa kirjalliseen muotoon kliseisen "aatelisrouva rakastuu ja ajautuu seksisuhteeseen alempaan luokkaan kuuluvan miehen kanssa" -tarinan.

Ainoat pisteet ihanan koomiselle kielelle ja sen suomennokselle: "... ja matalan vatsansa ja phalloksen, joka nousi tummanpuhuvana ja kuuman näköisenä..." ... " - Miten outoa! hän sanoin verkalleen - Miten oudosti se seisoo! Niin isona! Ja niin tummana ja itsevarmana! Sellainenko se on?" 

Ja toinen aivan lumoava sana: pempunnuolenta. Nykypäivänä mielistelystä käytetään sanaa perseennuoleminen ja takapuolesta taas sanaa peppu. Mutta että pemppu! Muistan tuon sanan lapsuudestani, se on mielestäni lastenkieltä. Vähän niin kuin koira on hauva tuli on poppa. Tämä oli varmaan maailmankaikkeuden ainoa kirja, jossa sana pemppu esiintyy painettuna.

Onneksi se on nyt luettu. Ei enää koskaan. Kirjalla Popsugar 2020 -haasteen kohtaan: 39. Read a banned book during Banned Books Week

Elizabeth Strout; Nimeni on Lucy Barton

 Kuuntelin tämän äänikirjana mökkimatkalla ja kirja oli niin lyhyt, että se loppui ennen kuin olin ehtinyt mökille. Poikkeuksellista. Todellinen pikkukirja siis, mutta äärettömän nautinnollinen. Tässä oli jotain mukaansatempaavaa taikaa, jonka ansiosta automatka meni kuin siivillä.

Kirjan päähenkilö Lucy makaa sairaalassa umpisuolenleikkauksen jälkeisten komplikaatioiden takia ja joutuu jäämään sinne useaksi viikoksi. Eräänä päivänä, kun hän herää, vuoteen vierellä istuu äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosikausiin. Äiti ja tytär käyvät menneisyyttä läpi muistelmin. Perhe on ollut köyhä ja osaton ja sitä on leimannut välinpitämättömyys ja tunnekylmyys. Jännästi koin kuitenkin, ettei näistä aiheista kirjoitettu mitenkään rankasti, vaan kaikesta huolimatta lempeästi. Minua jäi häiritsemään, miksei äiti kysellyt koskaan mitään lapsenlapsistaan, miksei ottanut vastaan vastapuhelua, kun tytär soitti hädissään tai miksi tietyistä perheen henkilökohtaisista asioista ei puhuttu. Jotenkin se jäi kalvamaan.

Kirjasta opin uuden termin; kongregationalismi. Se on eräänlainen  seurakunnallinen järjestäytymisliike. Ihmettelin kovasti termiä, se piti googlettaa heti, kun pääsin koneelle.

Kiva kirja, vaikka vähän lyhyt. Mielelläni luen lisää Elizabeth Stroutilta.

Ninni Schulman; Älä kerro kenellekään

 Kolmas Magdalena Hanson -sarjan dekkari käsitteli perheväkivaltaa. Tämä oli raskasta luettavaa. Olen joskus ajatellut, etten lue enää yhtään tällaisia tarinoita, mutta eihän nyt sarjaa voi kesken jättää ja kirja oli toki taas laadukasta tavaraa. Mutta huh-huh. Pistää taas kerran ihmettelemään, miten nämä naiset eivät lähde väkivaltaisesta suhteesta ajoissa.

Magdalena Hanson tekee lastensuojeluilmoituksen Svenssonien perheestä, mutta sosiaalityöntekijä ei saavu koskaan paikalle. Hän katoaa. Sitten metsästä löytyy verinen auto. Tuttavia, työkavereita ja sukulaisia haastatellaan. 

Kyllä oli taas niin jännittävä tarina, että oksat pois.

Maria Adolfsson; Myrskyvaroitus

 Myrskyvaroitus on Doggerland -sarjan kakkososa, jossa rikoskomisario Karen Eiken Hornby jatkaa murhatutkintojaan. Edellisen kirjan jäljiltä Karen on sairauslomalla, mutta joutuu töihin siitä ja joulunpyhistä huolimatta.  Doggerlandin pohjoisimmalla saarella, Noorössä, sattuu selittämätön kuolemantapaus. Ja murhaksihan se paljastuu. Kirjassa veivataan lautalla ees-taas ja tutustutaan Noorölaiseen viskitislaamoon, pelätään vähän moottoripyöräjengiä ja juonessa on vieläpä kauhistuttava perhehelvetti väkivalaisen aviomiehen muodossa. Osa henkilöistä on tuttuja edellisestä kirjasta, osa on uusia. Varsin elävän maailman Adolfsson on tästä Doggerlandista osannut luoda, todella hieno miljöö. Haluaisinpa melkein asua tuolla Doggerlandissa. Doggerlandin rahayksikkö ei muuten ole euro tai punta tai kruunu, vaan markka.

Edellisen kirjan jälkeen googletin Doggerlandin, sillä tämmöinen paikka on ihan oikeasti ollut! Ja nyt Adolfsson on synnyttänyt sen tähän päivään elävänä ja lumoavana saariryhmänä. Lainaus Wikipediasta: Doggerland oli jääkaudella ja jonkun aikaa sen jälkeenkin Pohjanmerellä sijainnut maa-alue, joka peittyi mannerjäätiköiden sulamisvesien alle noin 5200 eaa. Tämä kadonnut maa-alue on saanut nimensä Doggermatalikosta.[1] Ainakin osa Doggerlandista oli jäätöntä viime jääkauden kylmimpänä aikanakin. 

Linda Olsson; Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

 Että jaksavat ihmiset lipittää viiniä, ainakin kirjoissa. Tämä kirja oli minulle hieman pettymys. Ilmeisesti olen lukenut siitä kuitenkin hyviä arvosteluita, sillä miksikäs muuten tämä olisi lukulistoilleni päätynyt. Kirja kertoo kahdesta naisesta, jotka kohtaavat naapureina ja ystävystyvät. Nuorempi on Veronika, joka vuokraa talon kirjoittaakseen romaania sen rauhassa. Naapurissa asuu vanha Astrid, jota kyläläiset pitävät noitana.

Naisten ystävyys oli kyllä kaunista, mutta eipä siinä sitten muuta ollutkaan. Kirja eteni vuoroin nykyhetkessä, vuoroin kummankin naisen menneisyydessä. Kaikki oli aika tyhjänpäiväistä, Veronikan menneisyydessä ei ollut mitään kirjoittamisen arvoista ja Astridin menneisyyttä taas ei avattu tarpeeksi, jotta siitä olisi muodostunut tarinaa. Olen kyllä valmis kokeilemaan lisää Olssonia, tämähän oli vasta esikoisromaani ja laatu voi hyvinkin parantua jatkossa.

Selja Ahava; Nainen joka rakasti hyönteisiä.

 Nainen joka rakasti hyönteisiä on hirveän kaunis maalauksellinen tarina Mariasta, joka rakastaa hyönteisiä. Kirjan päähenkilö haluaa heittää romukoppaan kaikki aikansa vaateet siitä, mitä lapsen, nuoren tytön, vaimon ja äidin kuuluu olla ja omistaa aikansa tutkimalla vain hyönteisiä. Tänä päivänä tällaista pidettäisiin jonkinlaisena as-diagnoosina. Tarina alkaa aina 1600 -luvusta ja jatkuu nykypäivään saakka. Haluaisin olla samanlainen, kuin Maria. Eikö meistä oikeastaan jokainen haluaisi omistautua täysin jollekin sellaiselle asialle, jota rakastaa koko maailmassa eniten!

Maria tutkii hyönteisten metamorfoosia, muodonmuutosta, aina munasta aikuiseksi. Oikeastaan hän ei ole itse kirjan päähenkilö, vaan sen osan saa luonto ja hyönteiset; munat, toukat, kotelot ja perhoset, sudenkorennot. Lopulta oikeastaan koko maailmankaikkeus.

Valloittavan kaunis tarina, joka sykähdytti sydäntä. 

Täytyy vielä mainita, että itse hieman pelkään ja kammoan niin perhosia kuin sudenkorentojakin. Ne ovat kaukaa kauniita, mutta läheltä niiden käppyräiset nivelikkäät jalat ovat lievästi vastenmielisiä ja lapsuudesta muistan, miten hyönteiset aina jäivät kiinni pörröiseen tukkaani ja räpistelivät kauhealla metelillä sotkeutuen vain lisää kiharoiden joukkoon. Silti pidän niistäkin yleisesti ottaen enemmin kuin ihmisistä. 

Helmet 2017 -haasteessa tämä käy minulla kohtaan: 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, jota haluaisit oppia.

Timo Sandberg; Pöllön huuto

 Pöllön huuto oli perus-dekkari komisario Heittolan murhatutkimuksista. Tällä kertaa murhan uhreina ovat kaupunginjohtaja ja tämän salarakas, jotka ammutaan kaupungin vierasmajalla. Jollakin on jotain hampaankolossa. Onko kaupunginvaltuustossa tehty päätöksiä, jotka ovat saaneet kuntalaiset hermostumaan?

Heittolan ja poliisi-kollega Taru Lundin rakkaussuhdetta kuvailtiin niin, että siinä oli vähän too much information. Mutta kyllä tämä oli mukava, suoraviivainen, nopealukuinen dekkari, mutta ei ihan parasta Heittola-sarjaa.

Sofie Sarenbrant; Kerjäläinen

 Rikospoliisi Emma Sköldistä kertova sarja jäi edellisessä Osasto 73 -romaanissa niin kihelmöivään kohtaan, että nyt oli pakko hyökätä tämän seuraavan osan kimppuun heti kun mahdollista. Tosin lukija osaa kyllä arvata, mitä on tapahtunut ja miten tarina jatkuu...

Edellisessä kirjassa sairaalassa maannut Emma Sköld tukahdutettiin tyynyllä ja tämä uusi osa alkaa muistotilaisuudesta. Emman perhe joutuu punomaan melkoisen juonen saattaakseen kerjäläismurhia tehtailleen ryhmän edesvastuuseen. Lennokasta ja hivenen epäuskottavaa, mutta mainiota jännitystä taas kerran. Pidin ehkä edellisestä osasta hieman enemmin, vaikka ei tässäkään mitään vikaa ollut. Onneksi nyt jäätiin tilanteeseen, jota ei voi kuvailla kismittäväksi cliffhangeriksi, kuten edellisen kirjan jälkeen. 

Ja kyllä osaavatkin kirjan kannet olla kauniita! Tämän sarjan kansikuvat veisivät voiton "paras kansi koskaan" -kisassa.

Kaari Utrio; Oppinut neiti

 Sofie Malmin ja Christian Hackfeltin säätyjä uhmaava herttainen ja makea rakkaustarina. Kirja on Kaari Utrion 31. romaani ja mielestäni nyt ensimmäistä kertaa käydään Lapissa! Mikä mieletön poikkeus kaikkien aikaisempien kaupunkien ja maiden sarjaan. Kirja oli hurmaava, kuin sydämelle hyvää tekevää herkkua. Romantiikkaa ja kihelmöivää jännitystä, saako rakastunut pari toisensa =). Ihmettelen todella, miksei näistä ole tehty elokuvia. Meillä olisi tällainen uskomaton melkein pohjaton lähde epookkielokuvien pohjaksi. En tarkoita niitä Utrion alkupään tuotannon vakavia ja usein aika raadollisia enemmin keskiaikaan sijoittuvia romaaneita. Niistä voisi herkästi tulla hieman tahattoman koomisia (tosin suurella rahalla niistäkin saisi aarteita; ajatellaan vaikka Umberto Econ romaanista tehtyä Ruusun nimi tv-sarjaa, uuh...!). Vaan tarkoitan näitä uudempaan aikaan sijoittuvia herttaisen romanttisia tarinoita. Voi mitä ihania silmänkarkki pukudraamoja näistä tulisi! Missä meidän kaikki suomalaiset historia-sarjat ja elokuvat ovat?? Sairaalasarjoja (Syke) ja poliisisarjoja (Roba) ja nykyaikaan sijoittuvia sukudraamoja (Metsolat) kyllä tehdään. Mutta missä ovat jo 30-60 -luvuilla tehtyjen Tauno Palon historiallisten (Rosvo-Roope, Kaivopuiston kaunis Regina) historia-elokuvien manttelinperijät. 

Sen verran vielä pitää Oppineesta neidistä mainita, että aivan loppu oli minulle pettymys. Koko kirjan ajan lopulle pedattiin ihanaa loppuhuipennusta, jossa pahaa kylväneet ja kopeat hahmot saisivat nenilleen... ja se jäi lopulta kuitenkin puolitiehen. Olisin halunnut enemmin herkkua sinne.

Emelie Schepp; Hidas kuolema

 Hidas kuolema on sarjansa kolmas dekkari, jossa syyttäjä Jana Berzelius ja poliisikumppanit selvittävät rikoksia. Janalla on oma menneisyytensä, joka linkittyy vankilassa olevaan Danilo Penaan. Juonikuvio sen teeman parissa on aika yliampuva. Kirja kantaisi (ehkä) ihan omillaan ilman koko Janan menneisyyttä ja Danilo Penan sotkemista asiaan.

 Kirjan varsinainen tarina alkaa siitä, kun ambulanssimiehistö saapuu rikospaikalle, joissa on tehty raakaa väkivaltaa amputoimalla uhrilta ruumiinosia. Samanlaisia tapauksia tulee lisää. Joka kerta uhri on jätetty henkitoreissaan odottamaan pelastushenkilökuntaa. 

Murhaaja oli hyvin arvattava jo kirjan alkupuolelta lähtien, kirjailija ei joko halunnut tai osannut peittää sitä. Dialogi oli johdattelevaa, syyllisen käyttäytyminen päivänselvää. Minua ei haitannut, vaikka arvasinkin murhaajan jo alusta alkaen. En pidä sitä pahana dekkareissa, vaan tärkeintä on lukea se tarina alusta loppuun ja nähdä tutkijoiden selvittelyketju siitä, miten he asian lopulta selvittävät. Sitä paitsi ainahan voi arvata väärin. Ei kai kirjaa ole tarkoituskaan tehdä ristisanaksi, jonka lukija ratkaisee, vaan muutaman päivän lukunautinnoksi. Pidin kuitenkin kahdesta aiemmasta Scheppin kirjasta enemmin.

Eppu Nuotio; Anopinhammas

 Puoliksi kuunneltu, puoliksi luettu. Ihan kiva cozy crime -dekkari Ellen Läheen tutkimuksista. Suomalais-espanjalainen pariskunta viettää häitään Espanjan turistikohteessa. Yksi häävieras kuolee. Mutta rikos onkin menneisyydessä, perheen aikaisemmissa sukupolvissa. 

Ohessa seurataan edellisessä kirjassa tutuksi tulleiden Samuelin ja Sindin parisuhdetta, Siljan ja Pilken arkea sekä tietenkin Ellen Lähteen intohimoista elämää. Ei sitä oikein voi olla kuvailematta muuten kuin intohimoiseksi, kun vanhenevan naisen seksielämää kuvataan näinkin alleviivaavasti. Vähän provosoiden ehkä. Eppu Nuotio on taitava kyllä luomaan hyvin eläviä ihmishahmoja, kuten jo edellisessä kirjassa totesin.

Tämäkin sarja on nyt sitten luettu kokonaan, vaikka vähän väärässä järjestyksessä. Eli mitäs nyt Eppu Nuotiolta? 

Camilla Grebe; Lemmikki

 Aivan loistava dekkari Camilla Grebeltä, loistava! Paljon parempi kuin ensimmäinen Kun jää pettää alta. Sekin oli toki hyvä, mutta tämä paljon parempi. Ja näiden kirjojen kansikuvat ovat muuten aivan upeita. Nyt on viime aikoina tullut luettua niin turvallisen tuttuja ja laadukkaita dekkaristeja, että ihan pelottaa milloin tästä alkaa alamäki. Eihän tällainen putki aina voi jatkua.

Edellisessä kirjassa tutustuttiin jo käyttäytymispsykologi-Hanneen, joka toimii poliisin apuna murhatapauksissa. Nyt Hanne joutuu itse rikoksen uhriksi, mutta valitettavasti ei voi auttaa, kun ei muista mitään. Hanne kärsii varhain alkaneesta dementiasta.

Kirjan tärkein päähenkilö on kuitenkin teini-ikäinen Jake, jota isot pojat tahtovat vähän kiusata, jonka äiti on kuollut ja isällä pahasti elämänhallinta hukassa. Ja joka tuntee kummaa vetoa naisten vaatteisiin. Jake pitää itseään luonnonoikkuna. Mutta onneksi hänellä on yksi ystävä, Saga. Jake löytää Hannen päiväkirjan ja se onkin ainoa johtolanka pikkukylässä tapahtuneiden murhien selvittämiseksi.

En yhtään ihmettele, että tämä on valittu Ruotsin parhaaksi dekkariksi vuonna 2017. Mikä muka olisi parempi?

Eva Frantz; Tästä pelistä pois

 Tästä pelistä pois on ehdottomasti paras Anna Glad -sarjan dekkari. En meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni, vaikka e-kirjan lukeminen kännykän ruudulta ei ole kaikkein nautittavin lukutapa. Lopussa oli pakko vähän hidastella, että sain nautittua kirjasta kunnolla. 

Tässä kirjassa Anna Glad on raskaana. Tutkittavaksi tulee mielenkiintoinen tarina pyörätien rakentamista vastustavan Börjen katoamistapauksesta. Börjen talo pitäisi jyrätä pyörätien alta. Mutta talon portailta löytyy verta ja itse isäntä on kadonnut. Nuoruudessa Börje on ollut hieman erikoinen nuori mies, ettei vain perheessä olisi tapahtunut jotain hämärää. Poliisien mielenkiinto herää ja toimittaja-Jackekin työntää nenänsä asiaan. 

Jacken toimitukseen tulee kesätoimittaja, joka saa haastattelun huippujääkiekkoilijalta Samuli Lindbergiltä; onko siinäkään perheessä kaikki kunnossa? Lopulta vanhasta valokuvasta sattumalta selviää, että useammalla rikoksella taitaa olla jotain tekemistä keskenään.

Kirja oli ihan mielettömän mukaansatempaava ja kiehtova! Siinä käytetty kieli oli hivenen omituista. Rypistin muutaman kerran otsaani. Sanonnat Kääk ja Uuh -mietteet kuulostavat vähän naiivilta Aku Ankka-kieleltä ja "Sitä ennen hän tarvitsi kahvia. Ainakin kaksi litraa". kuulostaa liioittelevalta nuorisokieleltä. Myöskään englantia puhuva täysi ummikko-Alison, joka ei osaa ruotsia eikä suomea, pelkää jonkun sukulaisen pitävän häntä tyhmänä "böönana". Ajatuksissaan Alison varmaan käyttää vastaavaa englantilaista termiä tytöstä käytettävään slangisanaan, mutta onko se mahdollista suomentaa böönaksi? Muitakin vastaavia puhekuplamaisia ihmetyksiä oli. Ne eivät oikeastaan häirinneet, vaan ne jäivät mietityttämään. Kieli on niin ihana ja ihmeellinen asia.

Helmet 2017 haasteen kohtaan:
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Viveca Sten; Ristiaallokossa

 Ristiaallokossa on Sandhamn -sarjan kuudes romaani. Olen nauttinut jokaisesta tähän asti ja niin nautin tästäkin. Tämä oli ehkä sarjan paremmasta päästä, sillä tässä ei ollut niitä kursiivilla kirjoitettuja "välilukuja", joilla lukijan annetaan ymmärtää, että nyt kuullaan murhaajan omaa kuvausta ja selityksiä menneisyydestä. Olen vähän kyllästynyt jo siihen tehokeinoon. Koko kirja oli suoraviivainen jännityskertomus siitä, miten kuuluisa toimittaja löydetään kuolleena Sandhamnissa ja miten murhaaja löytyy perheenjäsenten, kollegoiden tai menneisyyden tuttavuuksien joukosta. Reipasotteinen ja iisi kertomus. Thomas Andreasson vauhdissa parhaimmillaan ja mielestäni vähän hepsankeikahtava Nora Linde vauhdissa toisaalla. Vaikea kuvitella Nora Lindea pankkimaailman juristina, minusta hän on liian höttöpäinen siihen rooliin. Tässä kirjassa Noralla oli kyllä kerrankin työssään isoja asioita edessä.

Eppu Nuotio; Myrkkykeiso

 Myrkkykeiso on ensimmäinen Ellen Lähde -kirja. Luin aiemmin sarjan kolmannen osan, mutta tämä ensimmäinen oli parempi. Meneeköhän se keskimmäinen sitten näiden kahden väliin...

Kirja esittelee Ellen Lähteen, puutarha-harrastuksesta innostuneen eläkeläisen. Nuori perheenäiti katoaa Ellenin naapurustossa. Kirjassa käydään läpi kyseisen perheen ihmissuhteita ja sattumuksia, jotka johtavat katoamistapaukseen. Lukija saa tutustua myös muutamaan muuhun lapsiperheeseen ja naapuruston asukkaaseen. Tässä pienessä piirissä tapahtuu rikos. Ihmisten ja luonteiden kuvaus erittäin elävää ja taidokasta. Kelpo pikku tarina. 

Christian Rönnbacka; Operaatio Troijalainen

 

Mistä näitä huippuhyviä suomalaisdekkareita oikein tulee!? Tutustun aina uusiin kirjailijoihin yksi toisensa jälkeen, enkä voi olla ihmettelemättä hyvää laatua. Seppo Jokinen on ainoa, joka ei oikein uppoa, mutta kaikki muut kokeilemani suomalaiset mies-dekkaristit ovat olleet taitavia punomaan huippuhyviä jännärin juonia. No, varmaan monia on vielä kokeilematta.

Operaatio Troijalainen on Ensimmäinen osa Antti Hautalehto -sarjasta. Heti lähti vauhdikkaasti, mutta jalat maassa liikkeelle. On jännitystä, huumoria ja sanailua. Kirjan alussa Hautalehto vaihtaa poliisipiiristä toiseen ja tutustuu uusiin työkavereihin. Tällä kertaa poikkeuksellinen poliisiyhteisö kirjallisuudessa: joukossa ei ole ensimmäistäkään naispoliisia! Tämä tietenkin on helppo ratkaisu silloin, kun osa kirjan kommunikoinnista tapahtuu poliisien saunailloissa ja kaksimielisten vitsien muodossa (näitä ei kuitenkaan ollut ihan hirveästi liikaa - kolkutteli rajoja kyllä kliseisyydellään). Miesenergiaa, jossa naisilla ei oikein sijaa olisikaan.

Hautalehto soluttautuu rikollisjoukkoon suuren huumesalakuljetuksen paljastamiseksi. Riskaabelia hommaa, eikä kaikki käy ihan niinkuin oli suunniteltu.

Jenny Rogneby; Leona - Ihmisen hinta

 

Että voi olla ärsyttävä tapaus tämä Leona. Poliisi, joka on samalla myös rikollinen. Ikävä ihminen, ilkeä, ylpeä ja nenäkäs =). En yhtään tykkää Leonasta. En niin mitenkään halua, että poliisit ovat rikollisia. Miksi Leonan mielestä laiton elinkauppa on kamalaa, jos hän kuitenkin itse syyllistyy aseelliseen ryöstöön ja varkauksiin. Ja höh. Miksi minä aina luen näitä lisää.

No, tässä kuten aikaisemmissakin Leona-sarjan dekkareissa oli taas kerran mainio rikostarina. Nyt se käsitteli elinkauppaa. Ihan hyytävän kamalaa tietenkin; laitapuolenkulkijoita kaapataan, heidät huumataan, leikataan laittomasti vaikkapa munuaiset tai verkkokalvot silmistä... ja sitten jätetään verta vuotavana heitteille esimerkiksi junaradalle tai torikäytäviin. Leona on yksinäinen susi ja haluaa tutkia rikoksia välittämästä tiimistään ja kollegoista. Samalla hänen omat henkilökohtaiset suhteensa suuntautuvat enemmin sinne rikollismaailman puoleen. Tässä on niin paljon kaikkea sellaista epäuskottavuutta ja epämiellyttävyyttä, että toivoisinpa vain tällaisesta juonesta tehtävän "tavallisen" dekkarin.

Toivon, ettei Leona-sarja jatkuisi enää, ettei näitä tarvitse lukea lisää. 

Sofie Sarenbrant; Osasto 73

 

Ensimmäinen (suomennettu) Sarenbrantin kirja Avoimet ovet ei vielä häikäissyt. Sen suomennos oli luokattoman huono ja vei pohjan muuten melko kohtalaiselta dekkarijuonelta. Mutta tämä Osasto 73 oli jo ihan toista maata. 

Rikostutkija Emma Sköld makaa sairaalassa ratsastusonnettomuuden jäljiltä. Kristoffer on jäänyt hoitamaan yksin heidän yhteistä pikkulastaan, mutta joutuu turvautumaan lastenvahtiin. Hillevi, ex-puoliso, asettuu mielihyvin tähän lastenhoitajan asemaan. Hän haluaa voittaa Kristofferin takaisin itselleen. Se kuitenkin vaikeutuu, kun Emma herää sairaalassa koomasta.

Emma joutuu vaaraan moneltakin eri taholta. Joku haluaa tappaa hänet, eikä Emma voi tehdä mitään puolustautuakseen. Paikalla vierailevat perheenjäsenet ja kollegat eivät ota uskoakseen, mitä Emma yrittää heille kertoa. Paitsi lopulta, mutta joko silloin on liian myöhäistä?

Tämä oli mainio dekkari, nopealukuinen, lyhyet ytimekkäät luvut ja herkullista jännitystä. Tarina selvästi jatkui jotenkin edellisestä osasta, mutta ei haitannut, vaikka en muistanutkaan oikein mitä siinä tapahtui. Sen sijaan tämän kirjan loppu jäi kyllä ärsyttävästi auki, nyt ei auta kuin odottaa sarjan seuraavaa osaa Kerjäläinen. Se on ilmestynyt jo, mutta kestänee aikansa saada kirja käsiin.

Eeva Kilpi; Unta vain

 

Olen ehkä saattanut joskus lukea Eeva Kilven runoja, mutta mitään kovin elävää muistikuvaa minulla ei siitä ole. Tämä Unta vain on kertomus vanhenevasta naisesta, joka saapuu kotikonnuilleen Suomeen asuttuaan Kanadassa. Kotitorppa on luonnon valtaama, unohdettu ja autio. Metsä on kasvanut lähelle. Eläimet, linnut ja ketokaunokit ovat tulleet tutuiksi. Ampiaiset, kyyt, pääskyset, hirvet ja lepakot. Näiden kaikkien kanssa Anna Maria asuu torpassaan kesän. Kirja on kunnianosoitus luonnolle ja eläimille. Anna Marian ajatukset luonnosta ovat riipaisevan kauniita. Niin oikeita. Sellaisia, joita jokaisen pitäisi tuntea ja jos ei tunne, niin tekisi mieli ravistella ja kysyä: miten voit olla eri mieltä!

Toisena teemana on Anna Marian miessuhteet, Kanadaan jäänyt Ron ja syrjähyppynä rakastettu Jussi. Tästä osuudesta en pitänyt, vaan koin sen häiritsevänä. Anna Marian muistoissa esiintyvä aistillisuus oli minusta liikaa tänne luonnon keskelle. Pilasi, sotki, ärsytti ja häiritsi. Anna Marian sanoin ihminen on luonnolle yhdentekevä, mikään luonnosta ei kaipaa ihmiseltä mitään, eikä jää häntä kaipaamaan, ihminen on täysin turha.

Helmet 2017 -haasteessa kohtaan: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

Eppu Nuotio; Elämänlanka

 

Kävi niin hassusti, että nappasin tämän Ellen Lähde -sarjan viimeisimmän kirjan, vaikka en ole lukenut vielä niitä kahta edellistäkään. Noo, jos siitä jotain positiivista löytää, niin ainakin sen, että sosiaalisessa mediassa tämä viimeisin on arvioitu heikoimmaksi, joten jos jaksan jo tämänkin lukea, niin miksikäs sitten en kahta ensimmäistä. Ja jaksoinhan minä tämän lukea. Ei mitään huikeaa iloittelua ja super-jännää, vaan leppoisaa ajankulua ja viihdettä.

Tämä on näyttelijä-kolmikon jännitystarina. Johannes Svärd on ohjaaja, jolla on ex-vaimo Elke ja nyk vaimo Aino, eikä kaikki ole niin hehkeää ja siloista, kuin julkisivu antaa ymmärtää. Kuuntelin kirjasta puolet ja luin e-kirjana puolet. Nyt en suoraan sanottuna muista, mikä Ellen Lähteen osuus koko tarinassa oli, vaikka lopetin kirjan vain muutama tunti sitten. Hm... ei kai mikään. Tämmöinen helposti luettava kesäkirja, josta ei jäänyt oikein päähän mitään. Tai kyllä jotain jäi; lopussa koettiin pieni kohauttava paljastus siitä, mitä oikeasti olikaan tapahtunut. Sellainen pikku twisti.

Indrek Hargla; Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

 

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru noudatti samaa keskiaikaista dekkarin kaavaa, kuin aikaisemmatkin Melchiorista kertovat romaanit. Ja olen ihan myyty tälle kaavalle! Näissä kirjoissa on vaan jotain ihan häikäisevää. Se koostuu ihanasta keskiaikaisuudesta, charmantista ja ovelasta apteekkarista sekä Tallinnan kunniallisista asukkaista. Olevisten kirkosta, Rataskaivonkadusta, Pirittalaisluostarista, kiltatalosta, kaupunginraadista, pyövelistä, vallasrouvista ja kauppiaista.

Tässä kirjassa vanha apteekkari on jo leski ja ikäihminen. Nuori Melchior sen sijaan tekee omaa uraansa poissa kotoa ja käy vain kirjeenvaihtoa isänsä kanssa. Itse asiassa yhdellä tällaisella kirjeellä hän varoittaakin isäänsä vaarallisesta Gotlannin pirusta. Mutta mikä ihme on Gotlannin piru? 

Tallinnan palon jälkeen kaduilla tapahtuu monta verityötä. Apteekkari Melchior saa vihjeitä kerettiläisten läsnäolosta. Kunnioitetun perheen patriarkka hourailee kuolinvuoteellaan ja pyytää Melchioria apuun hyvittämään menneisyydessä tapahtuneet pahat teot. Melchiorin tytär Agatha on pirittalaisluostarin puutarhurina ja auttaa isäänsä ratkaisemaan vaarallista pahuuden vyyhteä.

Elizabeth Noble; Lukupiiri

 

Lukupiiri kertoo kourallisesta naisia, joiden perhe-elämään mahtuu muutoksia; pettymyksiä, ilon aiheita, isovanhemmuutta, lasten saantia, pettämisiä, avio- ja avoeroja ja uudelleenlämmitettyjä suhteita. Tuollaista romanttisen romaanin vakiokamaa. Nämä naiset ovat perustaneet yhdessä lukupiirin, jossa he ruotivat lukemiaan kirjoja ja saavat toisiltaan tukea arkielämän vaikeuksiin. Vuoden jokaiselle kuukaudelle on nimetty yksi kirja ja yksi lukupiirin kokoontuminen.

Ensimmäiset puoli kirjaa olin ihan sekaisin, kuka kukin on ja jouduin vähän väliä selaamaan takaisin alkulehdille, jossa käytiin henkilöesittely. Loppuosassa kirjaa olin jo melkein oppinut henkilöt. Jotenkin kirja oli hieman sekava ja varsinkin alkupuolella kuivahko. En olisi varmaan lainannut kirjaa, ellen olisi tarvinnut sitä täydentääkseni Popsugar-haastettani loppuun. Ja kyllä tämän lukemiseen kului enemmän kuin viikon päivät.

Popsugar 2020 -haasteen kohtaan:

4. A book about a book club

Timo Sandberg; Pahan morsian

Komisario Heittola -sarjan 2. osa. Ja vielä parempi kuin ensimmäinen, Kihokki, jonka luin muutamia päiviä sitten. Tässä paneudutaan vähän enemmin Eki Heittolan ja poliisi-ystäväisen Taru Lundin siviilipuolen elämään. Kaksikon välillä selvästi kipinöi, mutta niin moni asia häiritsee suhteeseen heittäytymistä.

Osa kirjan henkilöistä on tuttuja edellisestä kirjasta. Edelleen mukana on Heittolan lapsuudenystävä Anita,  ja tämän tytär Jonna, joka on joutunut pahoille teille. Nuoria tyttöjä ja poikia houkutellaan mukaan saatanapalvontamenoihin. Näiden ruumiinosia löydetään ympäristöstä ja Järvenpään poliisi tutkii sekä paloittelusurmia että raiskauksia. Jotenkin kaikki liittyvät toisiinsa. Mutta onko murhaaja joku saatananpalvojista vai valokuvaaja, joka houkuttelee alaikäisiä tyttöjä alastonkuviin luvaten näille menestystä mallirintamalla. 

Olin aivan täysillä mukana tässä kirjassa. Ainoastaan Heittolan ja Tarun houkutus-valokuva-kokeilu meni vähän surkuhupaisuuden puolelle. 

Maria Adolfsson; Harha-askel

Maria Adolfssonin Harha-askel olisi muuten aivan keskiverto-dekkari, ellei sitä olisi sijoitettu Doggerlandiin. Kuvitteelliseen saarivaltioon, joka sijaitsee jossain Pohjanmerellä ollen vähän skandi ja vähän britti. Doggerlandista tuli vielä paljon lisäpisteitä ja sen ansiosta noustiin keskiarvon yläpuolelle. Kirjailija oli osannut luoda niin tarkasti todellisentuntuisen paikan, että melkein nenässä tunsi merituulen, rapujuhlan humun, kuppilat ja sataman. Kerrassaan ihana paikka tuo Doggerland.
Päähenkilö on komisario Karen Eiken Hornby, joka rapu-juhlan jälkeisenä aamuna herää valitettavasti pomonsa Jounas Smeedin sängystä hotellihuoneesta. Nolona ja tupakantuskaisena Karen hipsii kotiinsa vaatteita keräillen. Seuraavana päivänä krapulaiselle Karenille soitetaan, että Jounas Smeedin ex-vaimo on löydetty murhattuna. Karenin on pakko ottaa tutkintavastuu, sillä ymmärrettävistä syistä ex-miestä ei pidetä  soveliaana tutkimaan murhaa.
Poliisilaitoksella kaikki eivät katso hyvällä, että johtoon on nostettu Karen. Eikä tutkintakaan osoittaudun helpoksi. Karenin on kaiveltava pomonsa menneisyyttä, perhe-elämää ja vuosikymmeniä sitten Doggerlandissa vaikkuttanutta hippi-yhteisöä.
Kirjassa (käännöksessä) oli käytetty muutamia kertoja hyvin puhekielisiä sanoja ja termejä, joita ensin hämmästelin, mutta sittemmin varmaan totuin siihen.

Tästähän täytyy jatkaa sarjan toiseen kirjaan.

Timo Sandberg; Kihokki

Mietin, onko Timo Sandberg jäänyt jotenkin väliin tai miksi sitä on huomioitu niin vähän? Kihokki on Komisario Heittola -sarjan ensimmäinen osa ja aikaisemmin olen lukenut tämän sarjan viimeisimmän osan. Väliin mahtuu kymmenisen kirjaa taattua Heittos-kamaa. Ihan sellaista Arttu Tuomis-tasoa, hyvin vakavastiotettavaa, taiten kirjoitettua ja mukaansatempaavaa jännityskirjallisuutta, jossa ei ole liiemmin verta ja suolenpätkiä eikä ylenmääräistä väkivallalla mässäilyä. Tämä siirtyy ehdottomasti lukulistani kärkipäähän ja voi miten kivaa, kun näitä on vielä niin monta...!
Tämä kirja alkaa sillä, kun Anita ja Orvokki juhlivat laivalla. Yön tunteina ministerin rakastajattarena toimiva Orvokki katoaa.
Jännittäviä juonenkäänteitä, vähän huumemaailmaa, vähän alamaailmaa, poliisitutkintaa. Poliisien siviilielämääkin, mutta aika rajoitetusti. Kaikkineen erittäin hieno paketti. Luin kirjan e-kirjana ja yhdessä kohtaa naisten nimet olivat vaihtuneet, Anitaa nimitettiin Orvokiksi. Koskeekohan tällaiset kirjoitusvirheet aina sekä painettua paperikirjaa, että sähköistä e-kirjaa, hm...

Kari Häkämies; Poliittinen ruumis

En ole ennen lukenut Kari Häkämiehen dekkareita, Poliittinen ruumis on näistä nyt ensimmäinen minulle. Ei tosin ensimmäinen kirja sarjassaan, vaan jostain sieltä puolesta välistä ennemminkin.
Kirjassa murhataan kohutoimittaja ja poliisi selvittää murhaa tutkimalla lähipiiriä; aviomiestä, rikasta liikemiessukua, työnantajaa, muinaisia miesystäviä... sitten murhataan toinen toimittaja ja näiden kahden välille täytyy löytyä joku yhteinen tekijä.
Pääpoliisi on Söder. Kerrankin mukavan normaali poliisimies, jonka perhesuhteissa ei ole valittamista, kuten lähes kaikkien kirjallisuudessa esiintyvien poliisien. Milloin vaimo on nipottaja ja valittaa liiasta työmäärästä, milloin jälkikasvu joutuu pahoille teille, avioliitot rakoilevat ja ulkopuolisia suhteita harrastetaan. Mutta tällä kertaa ihan tavallinen mies ja poliisi, jolla on ihan tavallinen perhe ja ihan tavalliset työskentelyolosuhteet ja työkaverit. Huraa tavallisuus ja normaalius.
Dekkarina näppärä rehellinen murhatutkinta eikä liikaa politiikkaa nimestään huolimatta.


Helmet 2017 haasteen kohtaan:
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Clare Mackintosh; Minä näen sinut

Taisin pitää tästä Clare Mackintoshin toisesta romaanista melkein yhtä paljon, kuin ensimmäisestä Annoin sinun mennä -trilleristä. Tämä ei noussut ihan sellaiseen äärimmäiseen huippuun, mutta hirvittävän jännittävä oli tämäkin. Helppoa ja nopeaa luettavaa, sellaista jota on melkein mahdoton laskea käsistä.
Kirjan tärkein päähenkilö on Zoe, joka näkee eräänä päivänä oman kuvansa sanomalehden deittailu-ilmoituksessa. Samanlaisia ilmoituksia on ollut muistakin naisista, jotka ovat käyttäneet julkisia liikenneyhteyksiä työmatkoillaan ja sitten muutama tällainen epäonninen nainen löydetään murhattuna. Deitti-ilmoitukset johtavat salaperäiselle nettisivustolle. Ymmärrettävistä syistä Zoe pelästyy. Koetaan monta kauhun täyteistä hetkeä ja henki on välillä hiuskarvan varassa, ennen kuin syyllinen paljastuu. Ja tietenkin lopussa on koukku... jota jossain määrin saattoi välillä arvaillakin, mutta kun ei voinut olla varma... enkä nyt voi olla ihan varma, pidinkö siitä koukusta vai en.
Kertakaikkisen jännittävä juoni.

Lucinda Riley; Myrskyn sisar

Myrskyn sisar jatkaa Seitsemän sisarta -kirjasarjaa. Kirjoja on seitsemän, kuten Papa Saltin adoptoimia tyttäriäkin. Seitsemän sisarta, eli Plejadien tähtijoukko, joiden mukaan tyttäret ovat saaneet nimensä. Tämä kirja kertoo toiseksi vanhimman Ally-sisaren tarinan. Allyn juuret vievät hänet Norjan kylmään Pohjolaan Griegin vuorenpeikkojen  maahan. Ja kuten ensimmäisessäkin kirjassa, niin myös tässä eletään sekä Allyn nykyajassa että suvun menneisyydessä. Näistä se menneisyys oli parempi osuus. Itse asiassa pidin Allyn nykyhetken elämää suunnattoman rasittavan tympeänä. Siinä elettiin Allyn ja Theon rakkauselämää enkä pitänyt siitä osuudesta.
Mutta pidän Norjasta, pidän Griegistä ja pidän historiasta. Joten olihan tässä jotain kivaakin. Kirjasarjan ensimmäistä osaa lukiessani olin hyvin epäileväinen, jatkanko enää tätä sarjaa pidemmälle. No, pitäähän se kai jatkaa, joskaan ihan hetkeen en sarjan kolmatta kirjaa lue.

Mutta!
Seitsemän sisarta eli Plejadit on tähdistö. Japanin kielellä tämä tähtisikermä on Subaru. Näin vannoutuneena Subaru-autoilijana katson, että minun kuuluu lukea kirjasarja oman autoni merkin takia =). Tässä vielä se merkki, Subaru, eli Seulaset, Plejadit:

Siinä on todellakin vain kuusi tähteä, eikä seitsemää, mutta se seitsemäs ei näy, koska on niin pieni. Mutta kirjassakin seitsemäs sisar on salaisuus. Se puuttuva seitsemäs tähti.