Vuonna 2021 luettua

Vuonna 2021 luin yhteensä 113 kirjaa, jotka jakautuivat näin:

62 naiskirjailijan kirjaa eli 55 %

61 suomalaisen kirjailijan kirjaa 54%

74 dekkaria 65%

18 äänikirjaa 16%

58 e-kirjaa 51%

Luin eniten tammikuussa ja vähiten toukokuussa.

Goodreads-tilastointi kertoo, että pisin lukemani kirja oli Lucinda Rileyn Auringon sisar ja lyhyin lukemani oli lastenkirja Jukka Parkkiselta: Karhukirjeita Karvoselle. Keskimääräinen kirjan sivumäärä oli 354 sivua. Yhteensä koko vuonna tuli luettua 40047 sivua. Että minä rakastan tilastoja!

Ensi vuodelle otan jälleen haasteeksi lukea 100 kirjaa ja suorittaa Helmet 2022 -lukuhaasteen jälleen läpi metodilla "kirja per haastekohta". Popsugar -haasteen taidan jättää väliin, sillä kimpaannuin tämänvuotiseenkin ja jätin kesken. Haastekohdat olivat ikäviä. 

Eija Piekkari; Pako portin alta

 

Kolmas osa Kristiina Elo -sarjaa. Kansantansseja harrastava rikosylikonstaapeli Krisse ja merkillinen poliisilaitoksen sakki ratkovat hirvimetsältä löytyneen vainajan arvoitusta. Nainen on ammuttu pellolle ja löytyy omituisesti kaadetun hirven alta (miten näin voi käydä?). Syyllistä etsitään naapurustosta ja miesystävien joukosta. Rinnalla kulkee naapuruston aika vastenmielinen perhehelvetti-draama.

Kirjassa Krissen ja tanssipari-Aksun suhde syvenee. Aksun ex-vaimo Kielo asettelee kapuloita rattaisiin.

Johanna Tuomola; Sieppaus

 Toinen osa Noora Nurkkaa ja vähintään yhtä hyvä, kuin avausosa, ehkä vielä parempikin. Tässä kirjassa nuori poika siepataan ja poliiseilla alkaa kilpajuoksu ajan kanssa pojan löytämiseksi. Eletään joulunalusviikkoa ja ulkona kylmässä ei selviä kauaa hengissä. Sieppauksesta epäiltynä on välillä koulun henkilökunta, välillä sukulaiset ja tuttavat. Jännitystä riittää. Myös Nooran  omassa siviilielämässä. Menneisyyteen jätetty mies kummittelee vielä mielessä, mutta poliisilaitoksella uusi ihastuskin on jo mukana. 

Johanna Tuomola; Tummissa vesissä

 

Tummissa vesissä aloittaa Noora Nurkka -dekkarisarjan. Ja hyvin aloittaakin. Hieno perusdekkari päähenkilöiden henkilökohtaisilla elämänvaiheilla sävytettynä. Noora Nurkka muuttaa Lohjalle aloittaakseen uuden elämän ja uuden työn. Hänen pitää päästä lapsinensa eroon entisestä elämästä, jossa miessuhde on ajautunut kriisiin. Pidin kirjasta. Tuomola on kuulemma kirjoittanut nuorille tarkoitettua hevossarjaa... tässäkin kirjassa esiintyi hevosia ja hevostila. Ja yleensä mielestäni hevosihmiset ovat hieman myös eläin- ja koiraihmisiä... siihen nähden kirjassa esiintyvät koirat oli kirjoitettu juoneen huonosti. Ensiksikin: kuka nimeäisi dalmatialaisensa nimillä Pilkku ja Täplä (vai oliko nämä ne nimet?) - jokseenkin mielikuvituksetonta. Ja koirat eivät myöskään käyttäytyneet kovin koiramaisesti. Eikä Noora Nurkan suhtautuminen koiriin ollut ollenkaan luontevaa. Mutta kunhan ihmettelin.

Rake Tähtinen; Arvottomat

 Perusdekkaria tämäkin, joskin hivenen rankemmalla sisuksella kuin kaksi edellistä perusdekkaria. Oli perheväkivaltaa, päihteiden väärinkäyttöä, lastensuojelua ja ahdistavia elementtejä. Kirjassa ryöstetään ensin kultaseppä ja sitten teinityttö löytyy hirtettynä. Kolmaskin uhri vielä tarvitaan, ennen kuin Petäjämäki ja poliisikollegat pääsevät pahiksen jäljille. Petäjämäki itse siviilielämässään punnitsee kahden vaiheilla; on uusi seurustelusuhde ja sitten ex-vaimo, joka kummasti yhtäkkiä haluaakin ottaa läheisyyttä.

Jarkko Sipilä; Uhripeli

 Mielisairas vanki pakenee Niuvanniemen sairaalasta ja alkaa ahdistella ex-vaimoa, jolla on pieni lapsi. Perhe pakenee henkensä edestä. Takamäki ja kumppanit jahtaavat pakenijaa. Ihan kiva tarina taas kerran.

Eija Piekkari; Sivuaskel

 Toinen osa Kristiina Elo -sarjaa. Ihan kivaa perusdekkaria. Kirjassa Krissen tanssipartnerin vaimo viettää juhlia ja yksi osallistujista löytyy murhattuna. Lukijalle esitellään kourallinen hahmoja, joista jokainen voisi olla syyllinen murhaan. Kirja ei niin hirveästi herättänyt tunteita, että enää puoli viikkoa myöhemmin muistaisin, kuka oli syyllinen, mutta pidän juuri tällaisista vaatimattomista ja turvallisista dekkareista, jotka eivät herätä juuri tunteita. Eli ihanaa pakoa arjesta.

Marko Kilpi; Undertaker (Kuolemanpelko)

 Nyt tuottaa tuskaa tunnustaa, mutta Undertaker - Kuolemanpelko (sarjansa 5. kirja) oli minulle valtava pettymys. Luin kirjan e-kirjana ja se tuntui tavattoman lyhyeltä, en tiedä sitten miten paksu kirja olisi fyysinen versio ollut. Tämä oli myös niin äärettömän sekava, että alkoi ahdistaa. Sarjan aikaisemmista osista olen pitänyt, vaikka niitäkin pidin hieman sekavana. Kirjan rytmi on todella lyhytjänteistä ja tökkivää, kun yhdessä luvussa päähenkilö saattaa vaihtua kappaleesta toiseen monta kertaa ja voi kestää monen lauseen verran, ennen kuin tajuaa kuka nyt on "äänessä". Asiaa ei auttanut aikahypyt, kun välillä oltiin kaukana menneisyydessä ja välillä lähempänä menneisyydessä. Siis nyt en voi muuta kuin todeta, että en oikein tiedä mitä kirjassa tapahtui. Tai ainakaan miksi. Tai mitä siitä seurasi.

Kyllähän tässä oli edelleen mukana hautausurakoitsija Kivi, ainakin menneessä ajassa, ja Tuomas ja Maria. Poliisit. Jäin kuitenkin tyhjän päälle henkilöiden suhteen ja kuka oli oikeasti paha ja kuka hyvä?

Mitä kirjasta sitten jäi käteen? No - alkoi tehdä mieli Tervaleijona -pastilleja. Ostin niitä tänään kaupasta; ihan kuin pastillikoko olisi pienentynyt sitten viime näkemän.

Lucinda Riley; Auringon sisar

 Kuudennen sisaren tarina kertoo tummaihoisesta Electrasta. Electra on huippumalli, joka elää huumehuuruista ja alkoholikyllästeistä pintaliitoelämää, mutta kirjassa ehtii sitten vieroittautua ja kääntää kelkkansa aloittaakseen muiden päihdeongelmaisten auttamisen. Samassa löytyy sitten menneisyyden salaisuudet ja sukulaisetkin. Historia-osuus vie lukijan Afrikkaan ja Keniaan maasai-heimon maille. Ei sarjan parasta antia, ehkä alkupään kirjat olivat ne parhaat ja sitten on vähän tasoittunut. Tässä kirjassa oli mielestäni paljon julistavaa ja saarnaavaa osuutta, joka tuntui vähän rasittavalta. Päihdeongelmien lisäksi käsiteltiin rotusortoa ja rasismin vastaisuutta.

Heleena Lönnroth; Polttava syyllisyys

 Ensimmäinen Heleena Lönnrothilta lukemani kirja, ei varmasti viimeinen. Pidin kirjoittajan otteesta ja kielestä ja tavasta kirjoittaa. Kirjakin oli ihan mukava, kun kuuntelin sen äänikirjana, mutta nyt on todettava, että en ole varma jäikö kirjan äänite kesken! Tämä on vieläpä tällainen hyvin vähän luettu ja jo vähän vanhempi kirja, eikä kukaan ole juurikaan arvostellut tai blogannut tai edes Goodreadsissa kertonut tästä mitään. Kirjan päähenkilö rehtori Matias Valkola ottaa irtioton töistään ja muuttaa talovahdiksi Kotkaan. Erikoispinnat Kotkalle! Oli taitavasti kuvailtu kaupunki ja kunniamaininta siitä, että kaikki kirjat ei sijoitu pääkaupunkiseudulle, Turkuun ja Tampereelle. 

Matias saa vähän niin kuin viidenkympin villityksen ja aloittaa suhteen. Edetessään kirja muuttuu vähän hulvattomammaksi. En ole nyt lukijana ihan varma, että paljastettiinko Matiaksesta kirjan edetessä pikkuhiljaa sellaisia piirteitä, jotka osoittivat Matiaksen olevankin vähän... sekaisin? Kirjassa sattuu muutama kuolemantapaus. Luettuani (kuunneltuani) kirjan en ole ihan varma, kuka oli murhaaja ja tai oliko yksi kuolleista edes murhattu. Ja jos, niin miten tämä sama murhaaja olisi... Ja sitten se loppu. Kuuluiko kirjan loppua kuin seinään siihen, kun Esteri nostaa peukalon ylös päin? Mitä Matiakselle kävi lopussa, kenelle Esteri peukutti, miksi? Matiakselleko? Siis mitä ihmettä tuossa lopussa tapahtui. Häh. 

Lucinda Riley; Kuun sisar

 Kun aloitin Kuun sisarta, jo ensimmäisessä luvussa ajattelin, että "voi ei, joko taas!". Tätä samaa juonta on nyt toistettu viisi kertaa. Taas uusi sisar ja uusi adoptio-menneisyys selvitettävänä. Tällä kertaa Tiggy-sisaren. Ja taas uusi rakkaustarina nivottu yhteen. Mutta sitten vähän jatkettuani kirja kyllä vähän imaisi mukaansa ja oli aika "lukuisa". Henkilökohtaisena turn offina oli tällä kertaa flamenco-maailma. Ja se jonkinlainen kurjuus ja köyhyys espanjalaisten gitanojen (mustalais-kansaa) parissa. En tiedä miksi oli niin vastenmielistä lukea sellaista. Luenhan sujuvasti muusta köyhyydestä ja osattomuudesta. Tämä vain... oli jotenkin vastenmielistä. Likaista, haisevaa.. ajattelin kaikkea ihmiskehon eritteitä ja pesemättömyyttä, täitä, hikeä, pesemättämiä hiuksia (joihin laitettiin lisää öljyä kampausten saamiseksi, siis yök). Ja sitten se flamenco. Olen aina inhonnut flamencoa! En voi todellakaan ymmärtää itseäni, että miksi. En osaa pukea sitä sanoiksi. Se on jotenkin... röyhkeää? Paljasta, irvokasta? Sen verran piti googlettaa, että  "Andalusian romanit ovat jättäneet taiteenlajiin pysyvät merkit, mutta sen historialliset juuret ulottuvat maurien ja juutalaisten musiikkiperinteisiin." (Lainaus wikipediasta).

Kuun sisaressa Tiggy löytää itsestään mustalais-verta ja menneisyytensä. Nykyajassa hän seikkailee myös rakkaussuhteiden ja vaikeiden perhesuhteiden armoilla.

Rake Tähtinen; Sidotut kohtalot

 Sidotut kohtalot on Petäjämäki -sarjan kuudes kirja. En ole lukenut kaikkia siihen saakka, vai pari ensimmäistä osaa, mutta otin riskin tarttumalla tähän, kun en e-kirjavalikoimasta saanut muitakaan. Osasinkin odottaa saavani kivan tasaisen perusdekkarin suoraviivaisella poliisitutkinnalla. Odotukset palkittiin. 

Kirjassa tapahtuu ensin raiskaus ja sitten katoaa toinen nainen. Petäjämäen porukka tutkii näitä rikoksia, jäljet johtavat... ei sylttytehtaalle, vaan kaatopaikalle. Kaupunginvaltuutettu on varma, että kaatopaikalla tapahtuu jotain salamyhkäistä, mutta hänet halutaan vaientaa. Kaatopaikan hoitajana on kaupunginjohtajan poika. Näistä kytköksistä rakentuu kirjan rikostarina.

Arne Dahl; Äkkisyvä

 

Itseäni kiusaan tällä sarjalla, mutta olen jollain tavoin koukussa enkä voi jättää tarinaa kesken. Kun tämä vielä jatkuu kirjasta toiseen. Ja äänikirjan lukijan äänessä on jotain niin hypnoottista, että aamuisin ja iltapäivisin oikein odotan työmatkaa. Ne ovat ainoat hetket, jolloin kuuntelen äänikirjoja.

Sam Bergerin ja (raskaana olevan) Molly Blomin tarina jatkuu huikean epätodellisena hyvis-pahis -vyyhtinä, josta ei ota mitään tolkkua, mutta kyseessä on jonkinlainen asekauppoihin liittyvä verkosto. Edellisistä kirjoista tutut Säpon johtajat ja pahikset jatkavat tässä kirjassa, eikä niistä oikein tiedä ovatko hyviksiä vai pahiksia. Sekavia tapahtumia, ilman selitystä jääneitä käänteitä... Esimerkiksi: melko lopussa on tapahtuma valtameren syvänteessä. Siinä oli jotain niin erikoisia ratkaisuja, että en ymmärrä miten kirjoittaja on voinut ajatella asioiden menevän niin...

Hitsi, olikos näitä vielä yksi.

Lucinda Riley; Helmen sisar

 Helmen sisar kertoo CeCen tarinan, jatkaa suoraan siitä mihin edellinen kirja Tähdestä jäi. Jotenkin pidin sairaana näiden kahden yhteen kasvaneen sisaren suhdetta toisiinsa. He nukkuivat samassa sängyssä ja olivat jotenkin liian... läheisiä ja ripustautuneita toisiinsa.

CeCen tarina vie lukijan mukanaan historialliseen (ja nykyajan) Australiaan, missä Kitty McBride avioituu rikkaaseen helmenkalastussukuun. Sitten on rakkaussuhteita ja paljon aboriginaali-paatosta. Jotenkin tämä jäi hivenen kaukaisemmaksi. Kirja ei missään nimessä ollut huono, mutta ehkä toistaiseksi heikoin näistä Seitsemän sisarta -sarjan kirjoista. Australian paprikanpunaisessa luonnossa CeCelle lopulta aukeaa oma menneisyyteensä ja sukunsa.

Lucinda Riley; Varjon sisar

 Varjon sisar kertoo kolmannen sisaren tarinan tästä seitsenpäisestä adoptiotyttöjen sarjasta. Asterope eli Tähti (järjetöntä suomentaa - eikö olisi voinut olla vaikka Star?) saa vihjeitä alkuperästään, kun Papa Salt on jättänyt hänelle vinkiksi perienglantilaisen kirjakaupan ja nimen Flora MacNichol. Näillä eväillä Tähden on selvitettävä oma lähtökohtansa. Tähti tekee irtioton sisarestaan CeCestä, jonka kanssa hänestä on tullut kuin paita ja peppu. Kirjan tarina liikkuu kahdessa ajassa, kuten sarjan kirjoissa aina ja lopulta etsitty yhteys nykyisyyden ja menneisyyden välille syntyy.

Kirjasarjan kehystarinahan on aivan järjetön! Mutta jokainen kirja, vaikka toistaakin koko ajan samaa, on viihdyttävä romanttinen hyvänmielentarina. Kun ei turhaan kysele, niin mikäs näitä on lukiessa. Mutta kieltämättä kiusasi, kuten huomasin aikaisemmin jotain toistakin kiusanneen, erään romaanihahmon ajatukset: epäilys, että hänelle tulee talven tullen ikävä talviunta nukkuvia oravia. Ensin olin pudota tuolilta oravien talviunen takia. Sitten mietin, että okei - ehkä minä en tiedä kaikkea ja on olemassa joku oravarotu, jotka todella painuvat talviunille. Tiedä häntä, yritin googlettaa myös maaoravia ynnä muita, mutta en löytänyt mitään todisteita talviunta horrostavasta oravarodusta. Onhan tämä nyt ihan sama kuin seittiä kutovat lukit, kahlaajalinnuiksi luokitellut kurjet ja juhannuksena kukkivat syreenit tai loppukesästä laulavat linnut. Ja mustikat, joita poimitaan väärään aikaan metsistä. Hm.

Lasse Nousiainen; Itärajatapaus

 Tässäpä mitä mainioin pikkukirja helsinkiläisperheestä, joka suuntaa Pohjois-Karjalaan sukulaisiin. Mustaa huumoria kieli poskessa, ihanan kliseisiä ihmishahmoja ja sitten lumoava yllätys. Onneksi en googlannut kirjaa ennen lukemista, sillä yhdessä kirjablogissa tuo yllätys oli paljastettu ja kyllä minusta kirja olisi ollut auttamatta pilalla, jos olisin lukenut kirjablogin tekstin ennen kirjaa. Valitettavasti. Minusta olisi todella tärkeä, ettei kirjoja spoilattaisi pilalle. Se on melkein kuin dekkarista paljastettaisi murhaaja. 

Kirjassa oli jotain samaa kuin Siina Tiuraniemen Jäämeressä. Kumpikin hyviä, road novel -tyyppisiä vääränvänkyröitä tarinoita, jotka saavat lukijan hymyilemään. Osittain kirjalle, osittain itselle. 

Rake Tähtinen; Hiljaisuuteen haudattu

 

Toinen osa kuunneltuaPetäjämäki-dekkarisarjaa. Vapaa-ajallaan sukellusta harrastava rikoskomisario tutkii paria eri murhaa, jotka saattavat liittyä jotenkin toisiinsa. Toisessa vanha mies on kolkattu ja löytyy kivikosta, toisessa taas ruumis on haudattu kirjan nimen mukaisesti hiljaisuuteen. Merenpohjaan. Murhaaja kävi ilmeiseksi jo hieman ennen loppua, mikä ei haittaa toki millään lailla. Mukava leppoisa perusdekkari tämäkin.

Mutta nyt täytyy sanoa, että näissä parissa viime kirjassa, jotka menevät tosin sekaisin, toinen Petäjäjämäki ja toinen Takamäki ja kumpikin suomalaisia mieskirjailijoiden luomuksia... ja sitä ennen oli joku käännösdekkari... näissä kaikissa on käytetty kieliopin vastaisesti muotoa "maistuu hyvälle". Kiinnitin huomiota siihen siksi, että minulta itseltä tulee luonnostaan tuo väärä muoto, eikä oikea "maistuu hyvältä". Tiedän silti, miten on oikein sanoa, mutta kun se ei istu suuhuni. Nyt kielioppia on päivitetty sen verran, että tällä hetkellä kummallakin sanontatavalla on lainsuoja. Erikoista silti, jotenkin olettaisi kirjailijan olevan kielenkäytön ammattilainen ja käyttävän sitä aitoa alkuperäistä taivutusta. 

Jarkko Sipilä; Mies kuumasta

 Mies kuumasta on ihan perusdekkari, taattua poliisityötä kannesta kanteen. Eta-terroristi on saapunut Suomeen uuden henkilöllisyyden turvin, tulee ruumiita, löytyy riihikuivaa rahaa matkalaukuittain ja tätä tallaista näin. Peruskauraa. 

Anu Patrakka; Kuolet vain kahdesti

 

Edellinen Rui Santos -sarjan dekkari ei auennut minulle ihan täysin, olin sitä lukiessani jotenkin hämmentynyt. Mutta nyt opin pitämään tästä Portugaliin sijoittuvasta dekkarisarjasta, tai sitten tämä oli muuten vaan paljon parempi kuin Syyllisyyden ranta. Valitettavasti en ole saanut käsiini sitä ensimmäistä osaa, mutta aion lukea sen heti kun mahdollista. Sekä sarjan loput osat. Oikeastaan ihastuin tähän  sarjaan tämän osan myötä!

Kirjassa erakoitunut ja sairaalloisen lihava nainen saa surmansa. Erikoista vain on, että hänet on tapettu kaksi eri kertaa. Onko murhaajiakin kaksi vai mistä tällainen omituinen tapahtuma  voi kertoa? Naapureita haastattelemalla käy ilmi, että kuollut nainen on ollut oikea hirmu eläessään. Kaikilla on jotain hampaankolossa tätä vastaan. Rui Santos selvittää rikosta Rita Pereiran ja Silvan kanssa. Nämä poliisit ovat tulleet jo läheisiksi. Kuin ystäviksi. Toivon kovasti, että tämä sarja jatkuu pitkään, nyt kirjoja taitaa olla ilmestynyt viisi kappaletta.

Eija Piekkari; Haamupari

 Haamupari aloittaa Kristiina Elo -sarjan ja sijoittuu tanhuseuran maailmaan. Krisse itse on siinä jäsenenä ja osallistuu kohtalokkaalle tanhumatkalle, jolla eräs toinen osallistuja saa surmansa. Sarjan ensimmäisenä kirjan taso ei ollut vielä päätä huimaava, toivon että tämä paranisi jatkossa. Epäilen niin olevankin, sillä Piekkarihan on aika suosittu dekkaristi, varmasti nämä ovat lukemisen arvoisia. Tässä ensimmäisessä kirjassa henkilöt jäivät vähän ulkopuolisiksi ja omituisiksi. Varsinkin yksi poliisiasemalla työskentelevistä henkilöistä, Riikka, oli aivan liian karikatyyli. Ei nyt ihan noin omituista henkilöä voi ollakaan. Alkoi kyllä tuntua siltä, että Riikan varalle pedattiin tulevaisuudessa jotain... tapahtumaa..., mutta sitä ei ainakaan tässä kirjassa sattunut. Puoliksi jo odotin sitä. Krisse itse ja muut poliisit suhtautuivat Riikkaan niin halveksien ja avoimen vihamielisesti, että tuollaisesta inhosta on vaikea lukea. Sentään aikuisten kesken siellä työpaikassa ollaan. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta ei myöskään puhua pahaa selän takana ja pyöritellä silmiä. Toinen syy, miksi en oikein voinut tykätä Krissestä, on hänen nolo haikailunsa ex-miehen Eskon perään. Miehen, joka selvästi oli öykkäri ja ettei vähän alistavakin... niin eikun edelleen tämä petetty ja loukattu vaimo on tuollaisen miehen perään. Vähän iljettävää.

No, murhaaja oli aika ilmeinen ja lopussa se selvisi myös kirjan poliiseille.

Arne Dahl; Sydänmaa

 Tämä oli ehkä sekavin dekkari, mitä olen koskaan lukenut. En meinannut tajuta ja ymmärtää kirjasta mitään. Vaikeutta lisäsi se, että kuuntelin kirjaa äänikirjana. Olisiko kirja auennut paremmin itse lukemalla? Edellinenkin sarjan osa, Rajamaat, oli jo sekava ja monimutkainen, mutta tämä oli vielä astetta vaikeampi.

Jälleen ollaan sarjamurhaajan perässä ja jälleen Sam Berger joutuu itse toimimaan lainsuojattomana.  Jälleen väärennetään tuntomerkkejä, ripotellaan väärää dna:ta sopiviin paikkoihin. Ja on verta ja veitsiä ja väkivaltaa. Taas mietitään, kuka on lopulta hyvis ja kuka pahis. Onko hyvä poliisi oikeasti hyvä vai paha tai onko paha poliisi sittenkin hyvä.  Mukana edelleen kauriinsilmäinen kollega Deer ja Säpon hyvis/pahis -hahmot sekä sieltä eronnut Molly Blom. Kirjassa viitataan vähän myös sarjan edelliseen osaan, jonka juonta vatvotaan lisää. Oikeasti. Ei tällaista voi tapahtua edes hulluimmassa vaihtoehtotodellisuudessa.

Mutta lukijan äänessä oli jotain rauhoittavaa ja taikaa,  sitä kuuntelin mielelläni ja koska kehysjuoni on edelleen kesken, niin eihän tätä sarjaa tähän voi jättää.

Rake Tähtinen; Musta joulu

 Kivaa kun on vaihteeksi tapahtumapaikkana joku ihan muu kuin Helsinki tai Turku. Nimittäin tällä kertaa Uusikaupunki! En ole ikinä lukenut yhdessäkään kirjassa mitään Uudestakaupungista. En myöskään tunne sitä kaupunkia millään tavalla, mutta iloitsen aina kun esitellään jotain muita kuin noita "tavallisia".

Musta joulu aloittaa Petäjämäki -sarjan. Valitettavasti Petäjämäki on vähän kliseinen poliisihahmo; eronnut viikonloppuisä. Joka joutuu monta kertaa pettämään lapselle annetut lupaukset tapaamisista, koska poliisityö vaatii niin paljon. Jotenkin tuttu juoni, niin nähty. Mutta jos sitä ei kauheasti harmittele, niin sittenhän tämä on ihan kiva murhatarina. Wicca-nainen murhataan ja Petäjämäki oppii paljon uutta selvitellessään murhaa. 

Pikkuisen harmittaa, kun kuuntelen samaan aikaan Arne Dahlin Sydänmaata ja siinä on hivenen samanlainen juoni kuin tässä. Eli lapsuusiän traumat, äidit, pojat... Toisaalta tuo Arne Dahl on kyllä niin sekavaa pulputusta, että en ymmärrä siitä juuri mitään. Musta joulu sentään meni jakeluun.

Peter James; Totuuden kirous

 Alkusanoissaan kirjailija viittasi Ira Levinin kauhukirjaklassikkoon Rosemaryn painajainen. Se oli vähän paksua, Rosemaryn painajainen on mielestäni ihan pyhä ja ainutlaatuinen tarina, ja tämä Totuuden kirous oli saanut siitä vähintään vaikutteita. Oikeastaan paljon enemmänkin. Ihmettelen, miten joku kehtaa kirjoittaa näin kopion siitä kirjasta. Tällä ikuisella juonellahan on hauska ja houkutteleva herkutella, mutta oikeasti asia on kuin kirjoittaisi Psykon uudestaan. Mutta kun pääsin asian yli, niin osasin nauttia tästäkin romaanista. Juoni on täsmälleen sama: nuoripari perustaa perheen ja muuttaa ihanaan uuteen kotiin. Vaimo alkaa odottaa lasta. Totuuden kirouksessa vaimo on sijaissynnyttäjän roolissa. Mutta minkälaiselle perheelle vauva onkaan menossa? Miehessä on jotain suorastaan saatanallista. Onhan se vähän kliseistä (ehkä juuri Rosemaryn painajaisen takia) ja koomista juuri siksi. Tämä ikuinen sama juoni, hohhoijaa - mutta viihdyttävää luettavaa yhtä kaikki.

Arne Dahl; Rajamaat

 Rajamaat aloittaa uuden sarjan. En ole lukenut Dahlin edellistäkään sarjaa, mutta jos se on sama mikä tuli televisiosarjana, niin jää lukemattakin. Tv-sarja oli hyvä, mutta sen katsominen pilaa mielestäni kirjat. Tämän aloitusosa oli ainakin hengästyttävä ja aivan järisyttävän epäuskottava. Päähenkilöt ovat Sam Berger ja Molly Blom. Monen monta kertaa tapahtumat ja hyvyys/pahuus kääntyvät päälaelleen. Kaksikko tutkii kadonneiden tyttöjen tarinaa ja tulilinjalle joutuu tekijän lisäksi Berger - kuinka omaperäistä. Kuten sekin, että rikossarjalla on jotain tekemistä Bergerin oman menneisyyden kanssa. Epäuskottavaa oli roppakaupalla, en siksi ihan täysillä pitänyt kirjasta. Aion siitä huolimatta lukea koko sarjan, tämäkin jäi nyt sellaiseen paikkaan kesken, että tästä on pakko jatkaa. Lainasin jo seuraavan osan kuunneltavakseni.

Pauliina Susi; Pulssi

 Pulssi on jatkoa Takaikkunalle ja Seireenille. Samat henkilöt seikkailevat tässäkin kirjassa: Leia ja Viivi-tytär ja Land-O eli Timo Ratanen. Nyt saadaan vietyä loppuun se, mitä kaksi edellistä kirjaa jo aloitti. Tietokonehakkeri Land-O tajuaa olevansa hengenvaarassa, sillä hänen tietokonehalliin on murtauduttu. Ja sitäkin enemmin hän pelkää, että Leia, rakastettu, on vaarassa. Nainen täytyy pelastaa, vaikka tämä ei haluakaan eikä tajua tulleensa pelastetuksi. Lapissa on erakkomökki, jonne voi piiloutua takaa-ajajilta. Mökillä Leia saa tutustua tekoälyyn, joka juttelee hänelle ja jonka Timo Ratanen on rakentanut sinne hänen turvakseen. Viihdyttävä paketti. Pidin todella kovasti tästä hyvin erilaisesta dekkarisarjasta. 

Anne B. Ragde; Talon tytär

 

Talon tytär on ihastuttavan Berliininpoppelit -sarjan viimeinen osa. Torunn on perinyt Neshovin tilan ja muuttanut vanhaan taloon. Hautaustoimistokin on nyt Torunnin käsissä. Isoisä Tormud on edelleen elossa palvelukodissa ja kirjan loppupuolella keskitytäänkin paljon häneen - ja siihen kaikkeen mitä menneisyydessä oli, saksalaisrakastettuun. Vaiettuun ja salattuun. Muuten lähinnä seurattin sitä, miten Torunn ottaa arjen haltuun, siinä käydään läpi mieshuolet ja sikapossut ja Anna-niminen husky. Oli tämä vain huikea sarja, en paremmin sano.  

Markku Ropponen; Paholaisen kiireet

 Ropposen varhaisempaa tuotantoa, ajalta ennen Otto Kuhalaa, vuodelta 1993. Olipas outoa, ettei kirjaa ollut edes Goodreads -sivuston listauksissa. Ihmettelen, mitä ihmiset oikein lukevat. Siellä on kaikkea höpönpöppöä, mutta vähänkään vanhempaa suomalaista kirjallisuutta on vaikea löytää. Enkä laske tätä edes vanhaksi. Vanha on sellaista, mikä on kirjoitettu ennen 70-lukua. 

No tässäkin näkyi jo Ropposen tulevien vuosien kädenjälki. Veikkaan, että kirjailijalla on sydämessä pieni lämmin paikka road movie... ei kun siis road novel -käsitteelle. Päähenkilöillä on usein tapana lähteä hetken mielijohteesta tai muka pakon sanelemana ajamaan pitkää reissua etelästä pohjoiseen. Tai toisinpäin. Irtiottoja, selvitymistä, usein yksinäisyyttä, rekkamiehen mentaliteettia, kilometrejä ja öisiä maanteitä. 

Kirjan kaksi eri päähenkilöä ajatuvat yhteen kummankin tehtyä omalla tahollaan kamalan virheen. Vahingoista syntyy ruumiita. Veijaritarina kaikesta siitä.

Virpi Hämeen-Anttila; Juhannusyön painajainen

 Tämä oli jo 8. osa ihanaa 20 -luvun Helsinkiin sijoittuvaa Björk -sarjaa. Olen niin ihastunut tuohon aikakauteen ja kieltämättä myös itse Björkiin. Ja Björkin suhteista naisiin, naiseen... Björkin elämään pienessä poikamiesboksissa, ruuanlaittoon, siihen miten hän voitelee leivät apupoika Valkamalle ja keittää tälle kahvit... tai naamioituu tekoparran kanssa laitapuolenkulkijaksi, vaihtaa kävelytyylinsäkin alamaailmaan sopivaksi. Niin loogillista. Ja kieltolaki, viinatrokariveneet, kitarrit, kahvilat... niin romantillista.

Kirja alkaa nimensä mukaan juhannuksesta, sillä kesänviettosaaressa tapahtuu murha tai kaksi. Mutta ne henkilöt! Voihan pahus sentään, en meinannut oppia niitä koko kirjan aikana. Luin tätä e-kirjana, jolloin on vielä erikoisen vaikea selata koko ajan kirjan loppuun henkilöesittelysivulle. Tein sitä silti monta kertaa, enkä silti meinannut oppia henkilöitä. Silti nautin tästäkin sarjan osasta, vaikka aikaisemmat henkilökavalkadit ovat ehkä uponneet helpommin kovaan kallooni.

Lucy Foley; Jahti

 Perusdekkari, jossa ystäväporukka saapuu yhteistapaamiseen syrjäiselle vuoristohotellille, joka sitten jää lumimyrskyn saartamaksi. Hetkinen... juurihan luin tällaisen ihan täsmälleen samanlaisen tarinan..? Niin, kyllä! Se oli Ruth Waren Lumimyrsky. Eipä olisi voinut enää samanlaisemmaksi tulla. Kummassakin oli ystäväporukan lisäksi pari päähenkilöä paikallisen majoitustilan henkilökunnasta ja kummassakin tapahtuu murha, josta tiedetään, että joku heistä teki sen. Ihan kiva dekkari, yleensä tykkään näistä suljetun paikan jännäreistä. Mutta olisihan tämä vielä jännittävämpi voinut olla. Nyt aika paljon vatvottiin kyseisen ystäväporukan menneisyyttä. Toisaalta se oli pakollistakin, jotta henkilöiden väliset suhteet olisivat tulleet lukijalle selväksi. 

Katrine Enberg; Harhalaukaus

 Harhalaukaus saattoi olla jo hieman parempi kuin Enbergin kaksi edellistä Werner/Körner -kirjaa. Sanoisin tätä kahden pisteen romaaniksi. Kirjassa teini-ikäinen poika katoaa ja poliisit haastattelevat ja tutkivat perhettä, koulukavereita, opettajia sekä kaukaisia sukulaisia. Samoihin aikoihin jätteenkäsittelylaitoksesta löytyy ruumis. Laitoksessa työskentelee kadonneen pojan tyttökaverin isä. Näin jälkeenpäin en muista tarkkaan, mutta kirjan käännöksessä on jotain mielenkiintoisia ratkaisuja puhekielisistä sanoista. Harmittaa, kun aina lukiessa kuvittelee muistavansa ne, mutta aina kaikki unohtuu.

Tuija Lehtinen; Pensionaatti huojuva talo

 Onpas muuten jännä juttu. Tiedän lukeneeni joskus aikoinaan muutaman Tuija Lehtisen kirjan, mutta ilmeisesti niistä on sitten jo yli kymmenen vuotta, koska ainakaan tämän blogin aikana ei ole listassani yhtään Lehtistä. Olen pitänyt listaa lukemistani kirjoista jo vuodesta 2011 alkaen. Lehtinen kirjoittaa kotimaista chick litiä, joka ei ole varsinaista lempikirjallisuuttani. Pensionaatti Huojuvan talon kansikuva on ihastuttava, tarina taas vähän matalalentoinen ja siinä on jotain... kylmää? Ilkeää? Päähenkilö tuntuu kielteiseltä ja valmiilta vihaamaan kaikkia. Lähinnä koiria ja muita eläimiä. Lapsia. Miehiä. Luontoa. Tässä on jotain... vaikeaselkoista. En usko, että kirjasta kumpuava koira- ja kaikki muu viha on oikein normaalia. Tai sanotaan että, hm... kaikuuko sieltä kirjailijan oma ääni rivien välistä. Päähenkilö on saarella paossa epäonnistunutta suhdettaan ja tutustuu siellä uusiin tyyppeihin. Paljon keinotekoista kanssakäymistä, ei kukaan oikeasti tutustu kirjan tavoin uusiin ihmisiin ja kommunikoi näiden kanssa, kuten kirjassa. Mutkat suoriksi. Kirja ansaitsee puolitoista tähteä. Silti aion jatkossakin lukea Lehtistä, asiaa pitää tutkia tarkemmin.

Jarkko Sipilä; Muru

 Tämä taisikin olla ensimmäinen Sipiläni. Kirjassa murhataan kehitysvammainen nuori nainen, joka on pyörinyt lähiön juopporemmin mukana. Takamäki ja kumppanit selvittävät, onko todennäköisin murhaaja oikeasti syyllinen vai ei. Olisihan sitä aikansa voinut paremminkin käyttää, mutta menihän tämä nyt äänikirjana autoillessa. Sen verran helppoa kuunneltavaa, että kyllä voin välipaloina automatkojani siivittää jatkossakin tämän sarjan romaaneilla, en näiltä haekaan mitään ihmeellisyyksiä.

Katrine Enberg; Lasisiivet

 Enbergin Lasisiivet ei ollut juuri kummempi kuin aikaisemmin lukemani Krokotiilinvartija. Melko latteaa dekkaria, jota nyt lukee dekkarinnälkään, mutta siinä kaikki. Päähenkilöt ovat ihan plääh, eivätkä herätä hirveästi myötätuntoa. Minulta on näiden järjestys nyt sekaisin, kun joudun ottamaan mitä käsiini saan ellibs-järjestelmästä. Tässä romaanissa Anettella on vauva, mutta ei juurikaan äidillisiä tunteita tätä kohtaan. Yhteys aviomieheen ja vauvan isään hiertää pahasti, kun tämä sankaripoliisi paahtaa yksinäisen suden tavoin maanalaisissa käytävissä ja etsii murhiin liittyviä henkilöitä. Murhia kirjassa tapahtuu useita, ensiksi alaston nainen suihkulähteessä. Kun tutkimukset etenevät, jäljet johtavat psykiatrista hoitoa vaativien nuorten osastolle. Jo lakkautetun osaston henkilökunnassa ja potilaissa on jotain hämärää. Anetten äitiysloman aikana tutkimuksia johtaa rikostutkija Jeppe Körner.

Siina Tiuraniemi; Jäämeri

 Jäämeren valitsin aivan sattumalta äänikirjakseni, en tiennyt yhtään mitä odottaa. Ja kuinka ollakaan, tämäpä vielä täytti viimeisen Helmetin haastekohdankin! 

Tarina kertoo perheestä, jonka vanhemmat ovat eronneet, mutta joka lähtee olosuhteiden pakosta autolla Etelä-Suomesta kohti Ivaloa. Perheen isän eli Jounin äiti on kuollut pohjoisessa ja se vaatii erinäisiä järjesteltäviä asioita paikan päällä. Mutta automatkaan lähtevien vanhempien suhde on vaikea, riitaisa ja kuitenkin siinä on myös jotain tuttua lämpöä. Välillä palataan menneisyyteen ja lukijalle paljastetaan päähenkilöiden historiaa. Martin-poika seuraa takapenkillä vanhempiensa sanailua ja tukeutuu Transformer -hahmoon. Toinen takapenkin matkustajista on kirjan Kertoja, joka yllättää perheen välillä avantouinnilla, välillä ryhtymällä autokuskiksi matkalle. Mutta onko Kertojalla ajokorttiakaan? No, ainakaan hän ei ole nähnyt sitä aikoihin. Jos koskaan. Voi miten ihastuin tähän huvittavaan Kertojaan, joka loi kirjaan kiehtovan hieman maagisen säväyksen. Pikkuisen muutakin mystiikkaa kirjassa oli, ehkä se oli sellaista Lapin taikaa. Olipas hyvä kirja, oli.

Tämä kirja täytti tämän vuotisen Helmet -haasteeni viimeisen kohdan: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Sam Lloyd; Muistometsä

 Muistometsä oli hyytävän jännittävä, vähän pelottavakin jännäri. Aluksi minun oli tosi vaikea päästä kirjan imuun. Se oli inhottava ja ahdistava, mietin voinko lukea tällaista ensinkään. Kirjassa kidnapataan lapsi, jota pidetään sitten vankeudessa. Aivan hirveää, vaikeaa kestää tällaista. Mutta sitten juoni alkoi tempoa mukaansa, olihan pakko saada tietää, mitä kirjassa tapahtuu! Kuka on kaiken takana oleva pahis ja selviääkö rikos. Elissa-tyttö yksin tyrmässään ja Elias-poika, joka löytää hänet sieltä. Hengästyttävän jännittävä.

Max Manner; 13. huone

 13. huone on Annika Malm -sarjan kolmas ja viimeinen osa, kirja täynnä salaliittoja ja monen monta rikosta, petosta sekä salaisia vaikuttimia. Aika lennokasta suorastaan, mutta ihan viihdyttävää meininkiä aikaisempien osien tyyliin. Annika on kirjan alussa Oslossa parantelemassa haavojaan edellisen kirjan jäljiltä pahoinpideltynä. Hoito vaan ei herätä luottamusta, kun hoitava lääkäri ehdottaa Annikan mielestä brutaalilta kuulostavia hoitomuotoja. Kirjassa toinen tärkeä päähahmo on Stein Storesen, joka toimii Oslon poliisissa, mutta hänelläkin on omat vaikeutensa ja syytä ottaa virkavapaata. Kovia kokeneen kaksikon tie vie Suomeen. En tiedä, päästiinkö tässä trilogiassa nyt juoni ihan loppuun saakka, mutta oikeastaan ihan hyvä, ettei sarja jatku. Tämä ei ollut parasta Manneria, mutta mielelläni jatkan muun Mannerin parissa.

Juha Hurme; Niemi

 No nyt tämä on kuunneltu. Oli aika pitkä, mutta mielenkiintoinen kuunneltava. Ainakin nyt tuntuu siltä, että kirja oli mukavampi kuunnella, en tiedä minkälainen tämä olisi ollut itse lukea. Kirja on kertomus Suomen historiasta aina alkujysähdyksestä Minna Canthiin. Herkullisen vetävää kieltä ja napakasti napsahtavia asiakokonaisuuksia. Hyvin sujuvaa ja kulkevaa. Eniten pidin keskivaiheesta, jossa - yllättävää kyllä - puhuttiin keskiajasta. Oikeastaan tällä kirjalla voisi korvata koko Suomen historian kouluissa, koko setin ala-asteelta yläasteelle saakka ja sen jälkeen lukioihin. Tässä tulee oikeastaan kaikki. Minulle mielenkiintoisinta antia oli oppia sanojen etymologiaa, mikä on tullut mistäkin kuten rekilaulut - räähkälaulut, jolla ei ole mitään tekemistä reen kanssa. Huikeaa! Ja Agricolan aikana ei käytetty vielä sanaa ihminen, vaan se oli inhiminen. Aivan lumoavaa. Pelkästään tällaisten tietojen takia kirja kannatti lukea. Niin ja opin tietysti hirveän paljon muutakin. 

Pidin kirjasta, mutta mietin, olisiko jotain voinut ottaa mukaan ja jotain jättää pois. Kirjassa oli kulttuuria, politiikka, taiteita... mutta niistäkin musiikki oli aika runsaasti edustettuna, kun taas maalaustaidetta ei juuri nimeksikään. Ihan ohut siivu kirkkomaalauksia kyllä. Loruja, kansansatuja, loitsuja, rukouksia kyllä... mutta taas esimerkiksi muinaiset lääkitsemiset ja reseptit puuttuivat.

Niemi sai kirjojen Finlandia-palkinnon vuonna 2017, enkä yhtään ihmettele miksi. Niitä muita sen vuoden ehdokkaita en ole lukenut.

Katrine Engberg; Krokotiilinvartija

 Krokotiilinvartija oli ihan mielenkiintoinen, mutta vähän sekava perusdekkari. Pääpoliisipari olivat Jeppe ja Anette Kööpenhaminan poliisista. He selvittävät nuoren naisen murhaa, jonka toteutuksessa on mukana karmivia piirteitä, kuten viiltelyä. Mutta ei, kirja ei ole väkivaltaa ja verta, vaan enemminkin ihan kiltti dekkari, inhottavat osiot on kirjoitettu sen verran taiten, että niistä ei tule millään tavoin huono olo. Jotenkin muutenkin kirja on hieman... kylmä, tai tunteeton. Ja meinasin pudota kärryiltä monta kertaa. Sarjan aloittajaksi silti ihan kiva paketti, tulen varmaan lukemaan lisää näitä.

Jukka Parkkinen; Karhukirjeitä Karvoselle

 Meinasin kysyä, että onko lastenkirjat oikeasti näin hyviä. Koska en lue ikinä lastenkirjoja enkä pidä niistä. No, sain vastauksen, että ei ole. Tämä on normaalia lastenkirjaa laadukkaampi. Itse asiassa lapsi tästä saa tuskin irti puoliakaan siitä, mitä aikuinen. Kirja on nokkelaa monimerkityksellistä ja monesti vain aikuisen käsittämää kieltä. On viitteitä kaikkeen sellaiseen,minkä aikuinen tajuaa, mutta lapsi ei eikä varsinkaan kirjan päähenkilö, lapsi, Otso-karhu. Huippupisteet siis kirjailijalle.

Kirja kertoo Otson hoitolomasta tätinsä hoivissa, kun äiti, verokarhu, lähtee mätkypäiville ja isä, tiekarhu, urapäiville. Täti Amalia ja Otso sivistävät itseään Karhunpalvelusseuran myyjäisissä ja kokevat monenlaista ajanvietettä. Kirja on täynnä hyvällä maulla tehtyjä vitsejä, joita lapsikin mielellään kuuntelee, mutta jotka oikeasti uppoavat vain aikuisiin. Äänikirjana ainakin suurenmoinen ja siksi varmaan ihan huippu myös luettuna lapselle ääneen.

Helmet-haasteessa: 27. Kirjan päähenkilö on eläin

Tove Jansson; Muumilaakson marraskuu

 Oi herttaisuus! Silmäni ovat vasta auenneet muumien tavattoman kauniille runolliselle kielelle. Tässäkin olisi ollut monen monta esille nostettavaa kohtaa, mutta tässä niistä yksi: autioksi jätetyssä kylmässä huoneessa vallitsi viluinen liikkumattomuus. Viluinen liikkumattomuus on ehkä kauneinta, mitä olen koskaan kuullut.

Muumilaakson marraskuussa päähenkilöinä ovat muumiperheen sijaan Vilijonkka, Hemuli, Tuhto, Mymmeli ja Ruttuvaari ja ehkä pikkuisen esi-isäkin, joka asuu kaakeliuunissa. Ystävät saapuvat muumitaloon marraskuussa ja toteavat sen tyhjäksi, mutta viettävät talossa mukavia hetkiä ja kemuja. Kerrassaan täydellistä. Täydellistä. Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana ajellessani työmatkoja ja ensimmäistä kertaa minua ei häirinnyt lukijan eläytyminen. Muumeihin se sopii mainiosti. 

Anu Patrakka; Syyllisyyden ranta

 Pieni ja kevyt Portugali-pläjäys, dekkari joka ei ollut oikein jännittävä, mutta ihan mukava kyllä. Portugali oli herätetty hienosti henkiin, siksi voisin lukea lisää tätä sarjaa. Tämä nyt sattui olemaan sarjan kolmas kirja, mutta ei mitenkään haitannut. Muutaman kerran viitattiin johonkin aiempaan rikostutkintaan, yritin olla ajattelematta niitä kohtia, jos ne vaikka spoilaakin aiempia kirjoja. En tiedä, toivottavasti unohdan. Helppo kirja, vaivaton lukea.

Päähenkilö on poliisi Rui Santos, jolla on vispilänkauppaa kollegansa Ritan kanssa, siinä osa kirjan ihmissuhdepuolta. Rikostarina puolestaan kertoo taidemaalarin ja tämän vaimon tarinan. Taidemaalari katoaa uimarannalta ja poliisi on ymmällään.

Patrik Berghäll; Vaaran vuosien vakooja

 Otin tämän kuunteluun ellibs-palvelusta ihan sikana säkissä, kun oli pakko saada äänikirja työmatkoille. En ollut koskaan kuullut kirjailijasta, enkä tästä kirjasta ja hieman pitkin hampain lähdin kuuntelemaan tällaista. Tällaisella tarkoitan miehisen kuuloista agentti-, vakoilu-, vastavakoilu-, sotahistoria-, politiikka-, vallankumous- ja vankileirikirjaa. Kaikki asioita, joita vältän kirjallisuudessa. Mutta yllätyin kirjasta jo alussa. En olisi uskonut, että pidin tästä niinkin paljon. 

Kirja alkaa vuodesta -39 Neuvostoliiton vankileirillä 17-vuotiaan tytön silmin, mutta varsinainen tarina herää henkiin vuodesta -44. Kirjan tärkein päähenkilö on Jan Seger, joka saa agenttikoulutuksen Amerikassa CIA:lta ja toimii Mannerheimin henkivartijana. Muita kuuluisia kirjassa vilahtavia hahmoja on mm. Stalin, Molotov, Paasikivi ja Kekkonen. Tarina vakoilusta ja Suomen historiasta oli mukaansa tempaava. Tässä kerrattiin oivallisesti jo koulussa opittuja tietoja valvontakomissiosta, Porkkalan vuokrauksesta, valtuuskunnista, valtiollisesta poliisista ja vallankumoushaaveista.

Helmet -haasteessa kohtaan: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

Kari Selen; Madame - Minna Craucherin levoton elämä

 

No tietenkään en olisi mennyt itse lainaamaan tällaista kirjaa omaksi lukemistokseni, mutta käyn läpi äitini jäämistön kirjoja siten, että hävitän sitä kirja kirjalta, mutta luen aina kirjan ensin. Minna Craucher kiinnostaa minua vain lievästi ja ainoastaan siksi, että hän esiintyy mm. Mika Waltarin kirjallisuudessa ja ettei vain olisi mainittu nyt uusissa Enni Mustosen Syrjässäkatsojan tarinoissakin? Siellä Pariisissa? Todellisuudessa ei ole varmaa, kävikö Minna koskaan Pariisissa. Hän oli patologinen valehtelija ja kehitteli itselleen menneisyyden, tapahtumia, hienon suvun ym. Valehteli yksinkertaisesti itselleen loisteliaampaa historiaa. Tosiasiassa oli aviottomana syntynyt köyhä tyttö, joka ajautui uskomattomaan vankilakierteeseen nuorena. Se oli kirjan huikea alun osuus. Sitten taso laski ja puolet kirjaa oli politiikkaa ja luettelointia Minnan yhteyksistä Lapuanliikkeeseen ja huijauksistaan sen piirissä.

Minua jäi kauheasti kiinnostamaan, mitä tapahtui Minnan lapsille! En muista kuinka monta niitä sanottiin syntyneen, puolet ehkä kuoli, mutta toisia hän jätti perässään  orpokoteihin, kuntoutuslaitoksiin, jonnekin ties mihin huoltoloihin, joissa majaili välillä köyhänä kodittomana. Ensimmäisen lapsensa hän kuitenkin sai 16-vuotiaana vankisairaalassa, jossa häntä hoidettiin tippurin takia. Lapsi kuoli 2 viikon iässä. Kun Minna itse kuoli, hänen hautajaisiinsa ei tullut ketään.

Max Manner; 72h

 

Annika Malmin tarina jatkuu 72h -romaanissa. Hänet on koulutettu huippuunsa tekemään äärimmäisiä eliminointeja salaisissa tehtävissä. Tässä oli aika paljon politiikkaa, talouselämää, liike-elämän kiemuroita. Venäläisiä rikollisia, teloituksia ja kaikenmaailman sisäpiirikauppoja, joista en älynnyt yhtään mitään ja päätin sitten, etten viitsikään ymmärtää enempää. Vähän sellaista kuivaa äijämeininkiä. Ja oli väkivaltaa, verta, kiduttamista, yhhhyh. No, kesti silti lukea, vaikka en ihastunut ihan täysillä. Tässä, kuten edellisessäkin sarjan osassa, oli taas laulujen sanoja siellä täällä "sopivissa" paikoissa. Ne tuntuivat vähän teini-meiningiltä.

Lucinda Riley; Perhosten huone

 Kevyttä yläpilveä vaihteeksi. Romantiikkaa ja ihmissuhteita, rakkautta, petoksia, salaisuuksia ja ongelmia perhe-elämässä. Herttaista kesälukemista. Kirjassa eletään kahdessa ajassa. Toisaalta suvun matriarkan, Posyn, lapsuudessa ja toisaalta hänen lastensa ruuhkavuosien aikana. Suvun salaisuudet paljastuvat vähitellen ja vaikuttavat vielä yli 50 vuotta myöhemmin solmittaviin ihmissuhteisiin. Niin kuin näissä aina: saavatko rakastavaiset toisensa ja minkälaisten mutkien jälkeen? 

Pidin tästä yksittäisestä romaanista enemmän, kuin Rileyn Seitsemän sisarta -sarjasta, jota taas monet kehuvat ihan maasta taivaisiin. En ole tosin lukenut sitä kuin kaksi tai kolme ensimmäistä kirjaa, se on ihan ok monin paikoin, mutta osittain vähän höttö. Tai siis vielä hötömpi kuin Perhosten huone. Aion kyllä jatkaa senkin kirjasarjan loppuun pikkuhiljaa, mutta mikään kiire minulla ei ole. Kirjailijahan valitettavasti kuoli tänä vuonna syöpään, aivan liian nuorena. Mitä tuhlausta.

Max Manner; K18

 Valitsin K18 -dekkarin äänikirjaksi työmatkakuunteluun, eipä tuolla kirjastojen omissa ellibs-valikoimissa juurikaan valita voi, pitää ottaa se mikä sattuu vapaana olemaan. Mutta Manneria on ollut pitkään jo tarkoitus lukea. Nyt täytyy sanoa, että vaikka tämä on uuden trilogian avausosa, niin alussa viitattiin tosi paljon Anna Mäen menneisyyteen, vähän jäi harmittamaan, etten ollut lukenut kahta aikaisempaa kirjaa. Tästä pidin kohtalaisesti, mutta dialogi oli omituista, ei ihmiset oikeasti noin keskenään puhu. Ja sitten oli kovin kovin vaikea tottua äänikirjan lukijaan. Mielestäni siinä oli vähän liikaa eläytymistä. Lukija madalsi aina ääntään, kun luki miesten dialogia ja sitten joskus mielestäni hänellä kävi virhe, että madalsi ääntään myös kun puhujana olikin Anna Mäki. Kirjan edetessä kyllä aloin tottua tähän ja en ärsyyntynyt enää niin kovin. Päinvastoin; halusin tietää mitä jatkossa seuraa, niin lainasinkin heti seuraavan osan tähän perään.

Ihan pakko takertua vielä yhteen seikkaan. Kirja on ilmestynyt 2009 - aika menee niin nopeasti ja tekniikan kehitystä ei osaa seurata reaaliajassa, mutta oliko muistitikut muka niin kamalan kalliita vuonna 2009? Kirjassa Annika Malm katselee sellaista kaupassa ja miettii, että hänen pitäisi tehdä rutkasti ylitöitä, että sellaiseen olisi varaa.

K18:ssa omaa seikkailuaan ja omaa palstatilaa saavat sekä Anna Mäki, että Annika Malm ja kolmantena vielä vanha rouva Alli Gynther/Günther/Gynter, jonka kirjoitusasusta en voi olla varma, kun kuuntelin kirjan. Sarjamurhaaja riehuu Turussa. Kaksikin eri paloiteltua ruumista löytyy kaupungista. Loppuratkaisu oli ainakin arvaamaton.

Stuart Turton; Pimeitten vetten paholainen

 

Jännäritarina 1600 -luvun purjelaivakaudelta. Rikoksia ja seikkailua. Ihan kiva, vähän sekava, oivaltava, korea, monimutkainen, haastava.

Laivaan, Intiankävijälle, nousee joukko aatelisia, miehiä ja naisia. Jo ennen lähtöä satamassa kuitenkin spitaalinen kerjäläinen ennustaa laivan olevan kirottu ja palaa sitten kuoliaaksi. Laivan kyydissä kaikilla on oma lehmä ojassa ja laivaston etiketti tarkoin säädeltyä. Matkustajat eivät saa mennä miehistölle tarkoitettuihin tiloihin, musketöörit taas pitävät yllä järjestystä. Kapteenin, lastinvalojan, puosun ja muiden asema on usein veitsenterällä laivahierarkiassa. Tapellaan, niskuroidaan, puhutaan pahaa toisista, juonitellaan. Mutta laivalla on jokin vielä suurempi paha voima. Purjeeseen ilmestyy paholaisen merkki. Ja kuten arvata saattaa, merimiehet ovat taikauskoisia. Kuiskuttelee Paholainen kyllä muillekin. Olihan tämä erikoinen. En olekaan lukenut tällaisia historiallisia laivalle sijoittuvia tarinoita. Tuli vähän mieleen Pirates of The Caribbean =). 

Helmet -haasteessa kohtaan:20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

 

Juhani Karila; Pienen hauen pyydystys

 

En ala. Miten  joku kirja voi olla tällainen, en ole enää entiseni. En ala en ala en ala. Miten joku voi kirjoittaa tällaisen kirjan. Kuuntelin sen äänikirjana ja lukijakin oli niin täys kymppi, että miten joku voi lukea kirjan näin täydellisesti! Kirjan ihana dialogi oli kuin sydämen hellää sivelyä, niin kaunista ja osuvaa ja nautinnollista.

Kirjassa Elina Ylijaako palaa Lappiin kotitilalleen pyydystämään lammesta haukea. Perässä tulee Janatuinen, poliisi, ja saa peijoonista seuraa. Elinaa puolestaan haastaa näkki ja monet muut. Jumalaisen ihanat myyttiset ja mystiset fantasiahahmot. Suomalaiset hittolaiset, parat, painajaisunet, turvemöröt, hattarat... voi, en olisi halunnut tämän kirjan loppuvan ikinä, en ikinä. Ja kun minä inhoan kaikkea yliluonnollista ja fantasiaa! Miten tämä on mahdollista.

En toivu tästä, enkä haluakaan toipua. Haluaisin sanoa kaikille, että lukekaa tämä kirja (tai kuunnelkaa äänikirjana!) - vaikka ette ikinä mitään muuta, niin ainakin tämä.

Pierre Lemaitre; Silmukka

 Kuuntelin Silmukan äänikirjana. Jotain hyötyä viikon työmatkoistakin, jotka työkeikan takia äityvät tällä kertaa valitettavan pitkiksi. Lukija oli todella hyvä, nautin kirjan kuuntelemisesta paljon, lempeä, rauhallinen ääni. Voi pojat. En tiedä olisinko edes nauttinut yhtä paljon itse lukemisesta, sillä jostain syystä en voi sietää ranskan kieltä ja kun näen ranskankielisiä nimiä kirjan sivuilla, (alan voida pahoin - ei: kiukustun - tulen ärtyneeksi?) ... en vain pidä niistä. Ääneen luettuna samanlaista refleksiä ei tullut ollenkaan, kun en joutunut näkemään nimiä kirjoitettuna.

Olen aikaisemmin lukenut Lemaitren Näkemiin taivaassa ja Verihäät. Tämä oli niitä parempi. Päähenkilö on 12-vuotias poika, joka vahingossa murhaa ystävänsä. Kirjailija hienosti kuvailee 12-vuotiaan pään sisällä käymät pelot ja kamppailut paljastumisen pelosta. Kovin eriskummallinen kirja. Lopussa kävi kuten kävi, en tiedä oliko se hyvä vai paha, en tiedä mitä itse olisin halunnut. Laittoi miettimään.

Outi Pakkanen; Helmimies

 Helmimies oli aika tasalaatuista Outi Pakkasta jälleen kivoine Helsinki-kuvauksineen. Ei sikäli, että mitään Helsingistä tuntisin, mutta elävää kuvailua se on näin ulkopaikkakuntalaisenkin lukea. Pakkanen osaa herättää miljöön eloon. 

Helmimiehessä tulee esiin velipuolten välinen kateus ja vihanpito. Kun toinen perii kaiken, niin toinen jää lehdellä soittelemaan. Kirja käsittelee tällaisia perhesuhteita, katkeruutta, kaunaa, ex-puolisoita, äitien ikuista taistelua lastensa hyväksi. Kelpo kirja.

Minna Canth; Köyhää kansaa

 Minna Canthiin tutustumista jälleen. Miksiköhän tuo suuri kirjailija-rouva kirjoitti tällaisia pienoisromaaneja? Olisihan tätä lukenut pitkänkin romaanin verran. Itse asiassa luulin kirjan olevan pitempi. Mutta tämä olikin vain tällainen novelli, jossa osa jää aivan kertomatta. Mutta siis olihan tämä hyvä. Ihan ehdoton. Canth on ollut melkoinen taikuri aikanaan. Elävää, mukavaa kieltä ja tällainen perusraadollinen tarina köyhästä perheestä. Tällaisia asioita olen aina ajatellut ja mielessäni pyöritellyt. Mikä on ihmisen elämän tarkoitus, jos se on vain köyhyyttä, nälkää ja kärsimystä. Syntyä ja kuolla, eikä siinä välillä mitään, millä olisi merkitystä. Ei mitään iloa, ei saavutuksia, ei mitään. Köyhyyttä vain. Energian tuhlausta. Minna Canth ei tässä pyrkinyt selvästi pohtimaan sitä, sen pohtiminen herää minulle lukijana aina eloon tällaisia lukiessani. Kirja puolestaan selvästi pohtii maailman eriarvoisuutta, rikkautta ja köyhyyttä ja äärimmäistä osattomuutta. Sellaista meidän on tänä päivänä todella vaikea ymmärtää. Että vaatetta ei voi paikata, kun silmäneulasta on mennyt kärki poikki. Ja mistä saisi edes kangasta paikaksi. 

Kirjalla Helmet-haasteen kohtaan: 11. Kirja kertoo köyhyydestä